Eetu Julin
Tunteilulle ei ole sijaa, kun maailmanlaajuista ilmastonmuutosta yritetään hillitä. Vai onko sittenkin? ENSCAN eli Ecocritical Network for Scandinavian Studies järjesti kesäkuussa Helsingissä konferenssin otsikolla ”Environmental Emotions: Tracking Affects on Page and Screen”. Minulle se oli silmiä avaava kokemus ja samalla katsaus akateemiseen maailmanpelastukseen. Tässä blogikirjoituksessa erittelen joitakin konferenssissa esitettyjä näkökulmia ekokriittiseen kirjallisuudentutkimukseen.
Saimme toisen opiskelija-avustajan kanssa seurata aitiopaikoilta esityksiä inspiroivista tutkimuksista sekä auttaa konferenssin käytännön järjestelyissä. Tutkimusten ohella oli erittäin hyödyllistä seurata, millaisia järjestelyjä konferenssi vaatii, millaista on tutkijoiden kansainvälinen yhteistyö ja mitä siellä ylipäätään tapahtuu. Suomen kielen pääaineopiskelijana oli avartavaa nähdä, miten kirjallisuudentutkimuksessa reagoidaan ilmastonmuutokseen. Yhtäläisyyksiä löytyi lopulta enemmän kuin eroja ja tuntuu siltä, että kielen- ja kirjallisuudentutkijat voisivat jatkossa tehdä enemmänkin yhteistyötä.
On hyvä pysähtyä miettimään, mitä kirjallisuudella – saati kirjallisuudentutkimuksella – on annettavaa ilmastonmuutoksen ehkäisyyn. Itse asiassa melko paljon. Kirjallisuus on merkittävä yhteiskunnallisen keskustelun ja taiteen muoto, joka elää voimakkaasti ajassaan; niin kirjallisuus kuin sen tutkimuskin käsittelevät lisääntyvissä määrin ympäristöä. Ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen tutkimusalueet ovat hyvin laajat ja sijoittuvat osittain myös kirjallisuuden ulkopuolelle. Tutkimuskohteita ovat esimerkiksi teosten vastaanotto ja teoksen aiheuttamat affektiiviset reaktiot.
Kun puhutaan ilmastonmuutoksesta ja sen aiheuttamista katastrofeista, puhutaan usein dystooppisista uhkakuvista ja peloista ja tunnetasolla usein nimenomaan ilmastoahdistuksesta. Se on hyvin ymmärrettävää: ihminen on jatkanut ympäristötuhojaan samaan tapaan kuin allekirjoittanut tämän blogitekstin kirjoittamisen välttelyä – lopulta reagoidaan vasta sitten, kun on aivan pakko.
Maailma on lähes väistämättä ajautumassa ennennäkemättömän kriisin partaalle. Tällöin on luontevaa ajatella, että jos ihmisiä pelotellaan tarpeeksi, ehkä silloin huomataan, että ilmastonmuutokseen on reagoitava ajoissa. Kyse on kuitenkin harvemmin siitä, etteivät ihmiset tietäisi tekojensa seurauksia, vaan pikemminkin siitä, että he sulkevat silmänsä niiltä.
Pelottelu saattaa joissakin tapauksissa olla metodina toimiva, mutta sen rinnalle vaaditaan yhtä voimakasta positiivista vastavoimaa.
Mediassa puhutaan ilmastonmuutoksesta pelkästään kauhistelevaan sävyyn. Luontokato, lämpöennätykset ja muut tuhoisat ääri-ilmiöt toistuvat päivittäin uutisissa. Kun yhtälöön lisätään poliittinen polarisoituminen, vaikeat taloudelliset ajat sekä yhteiskunnassa kasvava eriarvoisuus, turtuu ihminen helposti. Uutisia selaa tunteettomasti, kun oikeastaan peli tuntuu olevan jo menetetty ja maailma tuhoon tuomittu. Pelottelu saattaa joissakin tapauksissa olla metodina toimiva, mutta sen rinnalle vaaditaan yhtä voimakasta positiivista vastavoimaa. Siitä syystä koin erityisen inspiroiviksi tutkimukset, joissa keskityttiin positiivisiin ilmastotunteisiin ja luontosuhteen parantamiseen.
Konferenssissa puhuttiin ympäristötunteista hyvin laajalla skaalalla, yksilön kokemasta syyllisyydentunteesta aina syvään harmoniaan ja yhteydentunteeseen. Reeta Holopaisen esitelmässä ”Environmental emotions in Eila Kivikk’aho’s poetry” sekä Tiia Kähärän esitelmässä “Emotions, affects and human-animal relations in the modernist poems and short stories of Eeva-Liisa Manner” kerrottiin, miten suomalaisessa modernistisessa runoudessa on tuotettu positiivisia ympäristötunteita jo aikana ennen kuin ympäristökriisi oli ajankohtainen aihe. Lisäksi Kähärän tutkimuksessa analysoidaan ihmisen ja eläimien välisiä suhteita, jotka myös aiheuttavat lukijoissa affektiivisia reaktioita ja joiden pohjalta ihminen voi rakentaa luontosuhdettaan. Mielestäni on erittäin kiinnostavaa, mitä positiivisilla ympäristötunteilla voitaisiin saada aikaiseksi – onhan kaiken inhimillisen toiminnan takana aina tunnereaktio. Olisiko positiiviset ympäristötunteet mahdollista kanavoida toiminnaksi, lamaannuttavan ahdistuksen sijaan?
Professori Wojciech Malecki puhui keynote-esitelmässään ”Measuring Environmental Affects: Experimental Methods in Empirical Ecocriticism” kokeellisen tutkimusmenetelmän puolesta ja esitti, miten fiktiivisiä tarinoita voitaisiin hyödyntää empiirisen ekokritiikin tutkimuksessa. Tarinoihin samaistuminen voisi lisätä positiivisia tunteita, kuten lajien välistä empatiaa, ja korostaa luonnon itseisarvoista merkitystä, mikä puolestaan saattaisi vaikuttaa ihmisten toimintaan. Hieman samoilla linjoilla oli Meeri Pihlström, joka esitteli tutkimuksensa ”Human and nonhuman relationships in children’s literature and Disney’s adaptations”, jossa tutkitaan inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden suhdetta klassisten Disney-tarinoiden adaptaatioissa. Tutkimus johdattaa kysymään, mitä ohjelmiin sisällytetään ja millaista luontosuhdetta Disneyn kaltainen valtava toimija haluaa rakentaa lapsille.
Suomessa asuvana voi tuntua siltä, ettei ilmastonmuutos kosketa pohjoista pallonpuoliskoa. Ilmastonmuutos onkin siinä mielessä katala kriisi, ettei se välttämättä näy heti jokaisen arkielämässä. Olisi siis elintärkeää tehdä ennaltaehkäisevää työtä, jota kestävän luontosuhteen rakentaminen mielestäni edustaa. Samalla Suomi voisi hyvinvoivana pohjoismaana olla ekologisen elämän suunnannäyttäjä.
Ilmastonmuutos onkin siinä mielessä katala kriisi, ettei se välttämättä näy heti jokaisen arkielämässä.
Luontosuhteen rakentaminen on yhtä lailla yhteiskunnan kuin yksilönkin vastuulla. Luontosuhdetta rakennetaan esimerkiksi henkilökohtaisten valintojen, kuten kulutustottumusten, pohjalta, mutta myös esimerkiksi koulutusjärjestelmällä on suuri merkitys siinä, kuinka luonnosta puhutaan ja millaisena elementtinä sitä pidetään. Onko luonto itsessään arvokas vai nähdäänkö se vain ihmisen hyödyntämänä tuotantovälineenä? Kuten konferenssin toinen keynote-puhuja professori Matthew Schneider-Mayerson esitti, on myös keskeistä tutkia ympäristöä osana yhteiskunnallista ja globaalia eriarvoisuutta, mikä edellyttää eri tutkimusalojen asiantuntijoiden välistä yhteistyötä. Yhdeksi luontosuhdetta korjaavaksi elementiksi saattaa nousta ympäristötaide, kuten suotaidetta käsittelevässä Pauliina Latvala-Harvilahden ja Virpi Kaukion tutkimuksessa ”Environmental Emotions in the Mire Art” esitettiin.
Ilmastonmuutoksen torjumisessa korostuu tutkijoiden ja eri tieteenalojen välinen yhteistyö, joka oli konferenssissa näkyvästi esillä. Samoin on keskeistä huomioida potentiaalisen ympäristökriisin affektiivinen ulottuvuus sekä sen välitön merkitys yhteiskunnalle ja ihmisten eriarvoisuuteen. Konferenssi ei tarjonnut ratkaisua ilmastonmuutokseen tai täsmälääkettä ilmastoahdistukseen, mutta auttoi esittämään toiveikkaita kysymyksiä. Kenties vastaukset toiveikkaisiin kysymyksiin vievät meidät lähemmäksi tasa-arvoista ja kestävää elämäntapaa.
Kirjoittaja on suomen kielen pääaineopiskelija Helsingin yliopistossa
Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella 