Julkaisemme Helsingin yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden kirjoittamia blogikirjoituksia, jotka on tehty ryhmätöinä ”Kirjallisuus ja ilmastokriisi – kirjallisuusblogi” -kurssilla syksyllä 2022. Viimeisessä sarjan osassa puhutaan utopioiden vakuuttavuudesta.

Kirjoittajat: Anni Haiko, Julia Kavanto, Jukka Ahlström

Ilmastokriisin ratkaiseminen nykyaikaisen yhteiskuntajärjestelmän keinoilla saattaa vaikuttaa lähes ylitsepääsemättömältä ongelmalta. Tulevasta ilmastokatastrofista on varoiteltu jo ainakin 1980-luvulta lähtien, ja tiedeyhteisö on erittäin yksimielinen ihmisen mittavasta vaikutuksesta ilmaston lämpenemiseen. Minkälaisen yhteiskunnan rakentaisimme, jos nyky-yhteiskunta romahtaisi tämän vuosikymmenen päätteeksi?

Yhden vaihtoehdon esittelee Siiri Enoranta teoksessaan Maailmantyttäret (2022), jossa konkflikteistaan, ahdistuksestaan ja aiheuttamistaan ongelmista oppinut ihmiskunta on sitoutunut toteuttamaan uudenlaista maailmanjärjestystä. Tulevaisuudessa valtaosa maailman asukkaista ymmärtää, että resurssit riittävät kaikille, jos ihmiset eivät ahnehdi liiaksi. Samaten ymmärretään, että väkivalta ei ole rakentava tapa ratkaista konflikteja. Tällaisen utopistisen tulevaisuuden uskottavuudesta ei nykylukijaa ole helppo vakuuttaa. Vaikka kirja sijoittuu noin sadan vuoden päähän tulevaisuuteen, vaikuttaa kirjan esittelemä ihmiskunnan asenteenmuutos liian äkilliseltä.

Maailmantyttäret on seikkailullinen nuortenromaani viiden nuoren naisen ystävyydestä.  On vuosi 2130 ja maapallolla eletään nyky-yhteiskunnan romahduksen jälkeistä aikaa. Teoksen päähenkilöt Zerinda, Lise-Lotte, Joselina, Kaia ja Ritva tutustuvat toisiinsa yksinäisille tarkoitetulla Sopusointu-leirillä. Heitä yhdistää aiemmin elämässä koettu henkilökohtainen trauma. Kerronta rakentuu päähenkilöiden omakohtaisten havaintojen ja vuoropuhelun varaan.

Ilmastonmuutoksen seurauksena maapallon lämpötila on tuskallisen korkea, mutta tarinan tapahtuma-aikana vuonna 2130 maapallon luonto on alkanut elpyä.

”Suurin osa metsistä on lehtoa, on paljon kuusta, saarnea ja tervaleppää. 2070-luvun metsien monimuotoistamisprojektin tulokset alkavat näkyä täällä hienosti, puustoa on eri ikäistä, maaperä rikastumaan päin.”

Lukijalle syntyy mielikuva, että ihmiskunnan täytyy toimia heti tai muutoin maapallon tuho on ilmeinen ja seuraukset radikaaleja. Ilmastokriisin vaikutukset luovat teokselle miljöön, mutta kriisiin ei lopulta lopulta oteta sen tarkemmin kantaa. Nykyajan valtiot ovat romahtaneet ja jäljellä on enää kaksi valtiota: utopistinen Maailmankoti ja menneisyyttä heijasteleva Saarivaltio. Maailmantyttärien maailmassa tulevaisuuden utopistista yhteiskuntaa ja elämäntapaa edustaa Maailmankoti, jossa valtaosa tarinasta tapahtuu. Viidestä päähenkilöstä kaksi, Ritva ja Zerinda, ovat kotoisin pienemmästä Saarivaltiosta, joka toimii eräänlaisena ajastaan jälkeen jääneen itsepintaisen konservatiivisuuden symbolina. Saarivaltion yhteiskunta vaikuttaa jäljittelevän paljolti sellaista, miltä esimerkiksi Suomi näyttää todellisuudessa vuonna 2022 tai kenties melko läheisessä tulevaisuudessa. Näiden kahden yhteiskunnan rinnastuksesta rakentuu – hieman kärjistäen – kuva tulevaisuuden utopiasta verrattuna nykyajan dystopiaan.

Kerronnan luottamuspula

Monet Maailmankodin utopian piirteistä, jotka edustavat tulevaisuuden väkivallattomampaa, suvaitsevaisempaa ja vaatimattomampaa yhteiskuntaa, vaikuttavat erityisesti Ritvan mielestä naurettavilta. Kirjan henkilöhahmoista hän on se, joka kutsuu Saarivaltiota halventavasti Hourumantereeksi. Ritvan muutosvastarinta näkyy ivallisessa suhtautumisessa tilanteeseen, jossa nuorten maailmankotilaisten miesten tappelu osoittautuukin tanssimittelöksi, joka pyrkii esittämään vaihtoehtoista, väkivallatonta tapaa ratkaista ihmisten välisiä konflikteja. Tanssitappelu esitetään siis positiivisena kehityksenä, joka kuitenkin vastaanotetaan kielteisesti. Kirjassa vihjataan Ritvan olevan porukan nuorin, ja hänen näkökulmastaan kirjoitetuissa osioissa hänen ajattelunsa esitetään paitsi lapsellisena, toisinaan myös epärehellisenä sekä muille että itselleen.

Vaikka kirja esittää kaksi rinnakkaista yhteiskuntaa selvästi siinä valossa, että yksi on kaikkien kannalta parempi kuin toinen, herää kuitenkin myös kysymys siitä, kuinka luotettavia tai valistuneita teoksen kuvitelmat yhteiskunnasta ovat. Jää epäselväksi, kuinka kattavaa otantaa yhteiskunnasta teoksessa kertojina toimivat päähenkilöt lopulta edustavat, erityisesti ottaen huomioon ”romahduksen jälkeisen ajan”, jossa nykyajan kaltainen nopea tiedon- ja uutistenkulku vaikuttaa jääneen historiaan. Kenties sisäinen Ritvamme lukee rivien välistä jotain, mitä sinne ei ainakaan tarkoituksella ole kirjoitettu, mutta monessa suhteessa Maailmankodin asiat vaikuttavat olevan liian hyvin ollakseen totta.

Maailmankodissa kaikille on yösija yleisessä olohuoneessa ja aina tarpeeksi syötävää.

Ajatus Maailmantyttärien utooppisuudesta herättää kysymyksen siitä, kenelle kirjan maailma on utooppinen ja kenelle dystooppinen. Maailmankoti esitetään käytännössä kokonaan positiivisessa valossa, lukuunottamatta Ritvan mielipiteitä, jotka nekin loppua kohden yhtyvät muiden hyväksyvään asenteeseen. Jokin tässä mielipiteen muutoksessa muistuttaa George Orwellin 1984-dystopiaklassikon päähenkilö Winston Smithistä. Toki Maailmantyttärissä mielipidevaikuttamisen keinot ovat selvästi hienovaraisempia kuin Orwellin teoksessa, eikä yksikään kertojaäänistä ole yhtä objektiivinen. Teoksen loppupuolella Ritva sanallistaa auktoriteetteja kohtaan muuttunutta asennettaan: ”mutta ajatus jollekin tädille puhumisesta ei herättänyt mussa yhtä raivoisaa vastarintaa kun ennen”. Tästä jää suuhun melko vahva manipulaation maku. 

Enorannan teos on hyvin aatteellinen: tulevaisuuden teinit kauhistelevat nykyajan kapitalistista elämäntapaa ja luonnonvarojen tuhlausta. Maailmankoti, jossa nuoret seikkailevat, on utopistinen paikka sosialismin näkökulmasta. Maailmankodissa kaikille on yösija yleisessä olohuoneessa ja aina tarpeeksi syötävää. Kenenkään ei tarvitse omistaa edes omia pesuaineita, koska niitäkin on tarjolla kenen tahansa käytettäväksi. Maailmankodissa tämä järjestelmä toimii, paitsi silloin kun Saarivaltiosta kotoisin oleva Ritva varastaa saippuan, koska haluaa omistaa jotain: kapitalistisen Saarivaltion kasvatti on ahne. 

Poliittisten kysymysten oikeat vastaukset

Olemme pääpiirteittäin samaa mieltä Enorannan henkilöhahmojen kanssa siitä, että nykyinen tapa kuluttaa on kestämätön, mutta kaikki eivät ole samaa mieltä. Maailmankodissa on löydetty moneen nykyajan ilmasto- ja sosiaalipoliittiseen kysymykseen vastaus, joka vaikuttaa tyydyttävän kaikkia. Ilmastokirjallisuuden lähtökohtana on usein se, että tulevaisuuden sukupolvilla menisi paremmin, koska on tehty mullistavia päätöksiä. Adam Trexler väittää kirjassaan Anthropocene Fictions: The Novel in a Time of Climate Change, että miltei kaikki ilmastokirjallisuus on poliittista tavalla tai toisella, koska niissä käsitellään ilmastonmuutoksen negatiivisia vaikutuksia ja sen myötä tullaan ottaneeksi kantaa nykyaikana harjoitettavaan politiikkaan.

Poliittisuus on läsnä Maailmantyttärissä, koska se tarkastelee kriittisesti nykyään harjoitettavaa politiikkaa, kuten fossiilisten polttoaineiden käyttöä, ja esittää näin asioiden olevan paremmin tulevaisuudessa. Huomio kiinnittyy myös siihen, että Maailmankodin utopian ainoa kriitikko Ritvakin hyväksyy loppua kohden Maailmankodin toimivana yhteiskuntana. Jäljelle ei jää ketään, joka avoimesti kyseenalaistaisi vallitsevan maailmanjärjestyksen. Herää kysymys, onko Maailmankoti onnistunut hiljentämään kaikki vastustelijat propagandallaan vai onko Maailmankoti todella utopia. Olisi mielenkiintoista tarkastella sitä, miten aikuisten ilmastokirjallisuus eroaa nuorille suunnatusta, koska Maailmantyttärissä poliittiset mielipiteet ovat niin yhdenmukaisia. 

Jäljelle ei jää ketään, joka avoimesti kyseenalaistaisi vallitsevan maailmanjärjestyksen.

Ilmastokirjallisuuden poliittisuuden voi tulkita monella tavalla. Sen voi esimerkiksi tulkita vain välineeksi, jolla lukijaa herätellään pohtimaan ilmastokriisin vaikutuksia niin omaan elämäänsä kuin laajemmassa mittakaavassa. Toisaalta kun lukija on nuori, kuten Maailmantyttärien lukijakunta todennäköisesti on, olisi hyvä pohtia, miten mutkattomasti nuoret hyväksyvät luetun tekstin faktana. Tämä taas saattaa aiheuttaa nuoressa lukijassa toivon sijaan silkkaa ahdistusta ilmastokriisin taltuttamisen hitaudesta. Kirjailijoilla ja aivan erityisesti lasten- ja nuortenkirjojen tekijöillä on valtaa muuttaa lukijan maailmankuvaa. Siksi kirjan herättämillä tunteilla on väliä. Maailmantyttärien kohdalla on myös huomattava, että nuoret eivät pelastaneet maailmaa maapallon tuholta, vaan päättäjät. Lopulta teoksen sanoma voisi siis olla, ettei vastuu ilmastokriisistä ole ainakaan ensisijaisesti nuorten harteilla.

Yksilö vai yhteiskunta

Teoksen juoni saatetaan lopulta hyvin katarttiseen päätökseen. Nuortenkirjallisuuteen ja kasvutarinaan  kuuluu tämänkaltainen loppu, jossa asiat ja ongelmat ovat päähenkilöiden näkökulmasta edistyneet, tapahtui se sitten symbolisesti, konkreettisesti tai molemmin tavoin. Teoksen viimeisissä luvuissa on läsnä utopian kuvaukselle ominainen toiveikkuus ja vapaus sekä hahmojen muuttuneet, koettelemusten seurauksena vahvistuneet välit ja itsevarmuus.

Vaikka Maailmantyttärien henkilöhahmojen suhteet ja niiden kehitys jättävät vilpittömän ja inhimillisen vaikutelman, kuvaukset teoksen yhteiskunnasta tuntuvat hyvin värittyneiltä ja puolueellisilta. Enorannan teos tuntuu vihjaavan, että vaihtoehtoja on ainoastaan kaksi: ilmastodystopia ja ilmastoutopia. Jos lukijalle jää päätettäväksi kumpi on parempi, valitsee hän ilmastoutopian. Mutta olisiko ääripäiden välillä muitakin vaihtoehtoja? Herättäisivätkö myös ne lukijassa tunteita?

Lähteet

Enoranta, Siiri. Maailmantyttäret. WSOY, 2022.

Trexler, Adam. Anthropocene Fictions: The Novel in a Time of Climate Change. University of Virginia Press, 2015.

Julkaisemme Helsingin yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden kirjoittamia blogikirjoituksia, jotka on tehty ryhmätöinä ”Kirjallisuus ja ilmastokriisi – kirjallisuusblogi” -kurssilla syksyllä 2022. Tällä kertaa analyysin kohteena on teos, joka petti lukijoidensa odotukset.

Kirjoittajat: Kielo Kiikeri, Anna Lehtonen & Johanna Valjakka

Valitsimme väärän kirjan. Blogitekstin tarkoituksena oli tarkastella ilmastoahdistusta vapaavalintaisen kaunokirjallisen teoksen kautta. Maja Lunden Mehiläisten historia (2015) näytti täyttävän ehdot, sillä dystooppisia aineksia ja traagisia perhesuhteita hyödyntävä teos vaikutti päällisin puolin lupaavalta. Asetimme tutkimuskysymyksen teosta lukematta ja saimme pettyä katkerasti, kun tulokset osoittautuvat olevan ristiriidassa oletustemme kanssa.

Mehiläisten historia käsittelee mehiläiskatoa kolmella aikatasolla, kolmen hahmon kautta. Tässä tekstissä kirjoitamme kunkin hahmon suhteesta ilmastoahdistukseen, jonka olemme jakaneet lamaantumiseen, torjuntaan ja toimintaan. Näistä kolmesta William edustaa ensimmäistä, George toista ja Tao kolmatta. Ilmastoahdistus on polttava ja arvokas tutkimuskohde, johon ilmastokirjallisuudella voisi olla paljon annettavaa. Onhan ilmastoahdistus aikamme ilmiö: vuonna 2019 toteutettu kansalaiskysely osoitti ilmastokriisin herättäneen ahdistusta joka neljännessä suomalaisessa. Toisaalta tilastot voivat vääristää asioiden todellista laitaa, sillä kaikki eivät välttämättä tunnista syy-seuraussuhdetta ilmastokriisin ja tuntemustensa välillä.

Nimistään huolimatta ilmasto- ja ympäristöahdistus eivät muodostu ainoastaan ahdistuksesta, vaan niiden ajatellaan sisältävän myös surua, huolta, syyllisyyttä ja pelkoa (Oikarinen 2022, 10). Mehiläisten historia ei kuitenkaan kohtaa näitä tunteita vaan väistää ne tarjoamalla tilalle onttoa lohtua: tarina poukkoilee henkilöhahmojen ahdingosta päälleliimattuun toivoon. Teos ei osaa päättää, pyrkisikö se yhteiskunnalliseen didaktisuuteen vai viihdyttävään kaunokirjalliseen kerrontaan.

Maja Lunden teos pyrkii muuttamaan ihmiskunnan suhdetta mehiläiseen ja tähän sillä on argumentti: mehiläinen tulee vapauttaa orjuudesta pölyttämään omilla ehdoillaan ja näin mehiläiskato saadaan pysähtymään. Tämä on suora parannusehdotus, joka saa kysymään, miten maatalouden rakenteet sitten tulisi muuttaa, jotta teoksen esittelemästä ideologiasta saataisiin konkretiaa? Kysymyksen ratkaisuyrityksen sijaan teos käsittelee ihmisten välisiä suhteita ja kiertelee näiden tasojen välillä sitoutumatta kumpaankaan. Onko tämä sitoutumattomuus puute?

Teos ei osaa päättää, pyrkisikö se yhteiskunnalliseen didaktisuuteen vai viihdyttävään kaunokirjalliseen kerrontaan.

Toivoimme teoksella olevan paljon annettavaa ilmastoahdistuksen näkökulmasta ja herättävän tunteita, joita ei lukukokemuksessa kuitenkaan syntynyt. Parhaimmillaan ilmastokirjallisuus voi muuttaa ilmastokriisin vaikutukset ymmärrettäviksi ja aiheuttaa näin lukijassa toimintaa; muuttaa hänen ajatteluaan. Nimenomaan tunnetasolla puhutteleva kaunokirjallisuus kykenee tavoittamaan lukijan toisella tavalla kuin tilastoja puhuva taulukko. Tilastojen ja toiminnan väliin jää ilmastokirjallisuus, jonka rooli on toimia niiden välisenä linkkinä. Hyvä ilmastokirjallisuus onnistuu tässä tehtävässä.

Tässä kirjoituksessa peilaamme ilmastokirjallisuuden ideaaliin, johon Lunden teos ei ole alun perinkään sitoutunut. Tämä pääsi epähuomiossa unohtumaan analysoidessamme teosta omien tarkoitustemme mukaisesti. Teos on silti onnistunut tehtävässään kertoa mehiläiskadon historiasta ja nykytilasta, mutta sillä olisi ollut potentiaali ottaa kantaa ilmastokriisiin laajemminkin. Affektiivinen potentiaali on mielestämme se, joka valitsemassamme tutkimuskehyksessä valuu hukkaan.

Ansaitsevatko ihmiset ihmeen?

1800-luvulla elävä William tahtoo edistää omaa tieteellistä tutkimustaan potien masennuskierrettä.

William makaa sängyssään ja nyplää elämäänsä: mikä kaikki on mennyt pieleen, minkä kaiken hän olisikaan voinut tehdä toisin. Hän ei voi kokea ilmastoahdistusta sellaisenaan, sillä kyseessä ei ole hänen aikakautenaan ilmenevä tai sille tarpeellinen käsite, mutta tuntee voimakasta lamaantumista ja suurta merkityksettömyyttä elämänsä edessä. Samastuttavien tunteiden kuvaukset voisivat tarjota vertaistukea ilmastoahdistuneelle, mutta tämä jää pelkäksi hypoteesiksi, sillä Williamin ahdistuksen kuvaukset eivät vakuuta. Aitojen tunteiden kuvaamisen sijaan teos luo melko yksiulotteisen käsityksen siitä, millaista on kokea ahdistusta.

Ihmisille ei synny tunteita ainoastaan havainnoista, vaan niitä synnyttävät yhtä lailla kuvitelmat ja muistot. Kirjallisuus synnyttää tunteita juuri tällä periaatteella, eli luomalla havainnollisia mielikuvia. (Lyytikäinen 2016, 47–48.) Teoksessa masentuneen tiedemiehen ajatukset on tungettu täyteen katkeruutta ja kireää melankoliaa, välillä jopa itsetuhoisuutta. Valitettavasti vahvin tunne, jonka tämä tarina onnistuu tuottamaan, on kuitenkin turhautuminen teoksen tunteellisen latauksen jäädessä vajaaksi. Tekstiä tunteista on paljon, mutta sanat tuntuvat tyhjiltä. Ulkoiset tapahtumat ja vuorovaikutustilanteet muodostuvat kiinnostavimmiksi kuin sisäiset kelat.

Teos sortuu peräänkuuluttamaan toivoa.

Sen Mehiläisten historia kuitenkin osoittaa, että asioilla on tapana muuttua vasta, kun on liian myöhäistä. Williamin ymmärtäessä tyttärensä Charlotten merkityksen hänen elämälleen ja työlleen, Charlotte on jo lähdössä. Sama myöhästyneisyyden ajatus toistuu Georgea ja Taoa käsittelevissä luvuissa: mehiläiskadon muuttuessa todellisuudeksi sitä ei enää pysty estämään, Wei-Wenin kuoltua häntä ei pysty enää pelastamaan. Ajatus siitä, että reagoimme ilmastokriisiin liian hitaasti on uskomattoman ahdistava sen ollessa niin todellinen, ja tällä rinnastuksella teos voi tuottaa jopa aitoja tunteita. Aikatasojen luoma jännite ja inhimillisten erehdysten toisteisuus luovat lukijalle painetta.

Teos kuitenkin sortuu peräänkuuluttamaan toivoa. Se lupaa kaiken muuttavaa ihmettä, mikä vesittää mahdollisuuden aitojen, syvien tunteiden tuottamiseen. Kaikesta ihmisten teoista huolimatta mehiläisiä onkin olemassa, ja ihmiset pääsevät maagisesti yhteisymmärrykseen siitä, miten niiden kanssa tulee toimia. Syntyy ikään kuin synninpäästö vapauttamaan lukijalle syntyneen ahdistuksen, mutta miksi? Ansaitsevatko ihmiset ihmeen?

Tämä toivo voi välittyä ilmastoahdistuneelle lukijalle, mikä on tietysti positiivinen vaikutus, mutta samalla Georgen osio osoittaa, ettemme ole nykyajassamme reagoineet tarpeeksi nopeasti. Olemme jo myöhässä. Teoksen päämäärä jää epäselväksi. Onko ihmisten hyödyllistä ajatella kaiken kääntyvän parhain päin, vaikka reagoimme ilmastokriisiin liian hitaasti; ajattelemme liikaa itseämme; jätämme tekemättä sen, minkä tiedämme olevan välttämätöntä tilanteen pelastamiseksi?

Omaan nokkeluuteensa kompastuvaa tekstiä

2000-luvulla elävä mehiläistarhuri George ajautuu kasvotusten mehikäiskadon vaikutusten kanssa eikä osaa kommunikoida toisinajattelevan poikansa kanssa.

Ehkäpä juuri Mehiläisten historian ilmeisen, lukijalta vähän vaativan kerronnan paikoittainen onttous ja lyhytjänteinen aistikokemusten kuvaus herättävät ensisijaisesti vieroksumisen ja hämmennyksen tuntemuksia, affekteja, vahvojen tunteiden sijaan. Toisaalta ajattelisi, että arkkityyppisten ja jokseenkin geneeristen henkilöhahmojen kuvaus tekisi lukijalle vain enemmän tilaa tuntea henkilökohtaisesti, eikä tarvetta pakottautumiselle toisen subjektin tunnemaailmaan syntyisi. Tällainen pakottautuminen voisi aiheuttaa empaattista torjuntaa koko teosta kohtaan (Rossi 2021, 40). Kuitenkin teoksen mekaaninen tunteiden kuvaus ja ennalta määritelty rakenne syövät potentiaalia kerronnan sitkeältä assosiaatiolta ja näin jännite ei aktivoi vahvoja tuntemuksia lukijassa. Ikään kuin teos yrittäisi teknisin keinoin tuoda lukijaa ilmastoahdistuksen äärelle, mutta kompastuu omaan nokkeluuteensa.

Ilmastoahdistuksen tematiikkaa voi siis kaivaa syvältä allegorioista, kuten Georgen ja hänen poikansa välisestä suhteesta. Se tuntuu edustavan sukupolvikuilua ja siitä muodostuvia ristiriitoja. George tahtoo rakastaa lastaan ja toisaalta lunastaa tämän hyväksynnän, mutta Tom ei osaa vastaanottaa lähestymisyrityksiä isänsä suunnalta – ne ovat liian ahtaassa muotissa. Ikään kuin Tomia yritettäisiin rakastaa takaisin sellaisiin saappaisiin, joihin hän ei enää mahdu. Emma, Tomin äiti, edustaa puolestaan jonkinlaista siltaa tai tulkkia törmäävien maailmankatsomusten välillä. Ilmentäisikö asetelma maailman nykytilaa, polarisaation kyynistäviä vaikutuksia ja toisaalta sitä vastaan kamppailevia voimia?

Repliikki tuntuu laiskalta nostatukselta kohtauksessa, joka oli muuten ollut rakentumassa riisutun autenttiseksi.

Myös mehiläiskadon aiheuttama huoli henkilöhahmoissa voisi olla rinnastettavissa minkä tahansa suuremman tuhon käsittelyyn ja tunnevaikutuksiin, mutta lopulta ihminen kipuineen ja vastuineen sivuutetaan. Miksi lukijaa taputetaan olkapäälle? Teoksessa on kohtaus, jossa George menee ampiaisten keskelle itsemurha-ajatuksissa. Hän on paatuneen pahoinvoiva, suorastaan riekaleina mehiläiskadon vaikutuksista, eikä näe muuta ratkaisua kuin luovuttaa totaalisesti. Juuri sillä hetkellä, kun hän on avaamassa suojavarustustaan, kuuluu häntä lähestyvä ääni: “Isä? Isä!” Repliikki tuntuu laiskalta nostatukselta kohtauksessa, joka oli muuten ollut rakentumassa riisutun autenttiseksi. Aivan kuin Tom, uutta sukupolvea edustaen, olisi toivomme ja pelastuksemme, ja vain pieni muistutus syvän pahoinvoinnin keskellä muuttaa kaiken. Elämän kriisiytymistä ja siitä seuraavaa ahdistusta yritetään nollata ja kuitata kliseisellä rakenteella – lukija, voit taas hengähtää, kaikki on hyvin. Onko?

Mehiläisten joukkotuhon aiheuttajien summa on kohtalokas. Lunden teoksessa ilmastokriisin ja mehiläiskadon rinnastuma ilmenee eksplisiittisesti kerronnassa: on rankkasateita, merkittäviä lämpötilamuutoksia ja luonnon ääri-ilmiöitä, jotka saavat mehiläiset jättämään pesänsä. Nimenomaan kyvyttömyys suhtautua äkilliseen muutokseen nousee teoksessa valokeilaan. Esimerkiksi Georgen ruokahaluttomuus, Emman jatkuva itkeminen, heidän toimettomuutensa ja toisaalta levottomuus kertovat niin ikään ilmastoahdistuksesta. Kyvyttömyys sopeutua muutokseen ja katoon fokalisoi lukijaa ilmastokriisin tematiikan äärelle. Miltä tuntuu, kun tuho ei ole omissa käsissä ja illuusio kontrollista hälvenee?

Surkuhupaisa huipennus

Vuonna 2098 kukkia käsin pölyttävän Taon poika Wei-Wen katoaa ja Tao etsii häntä katastrofiin ajautuneen maailman keskeltä.

Tässä aikatasossa ahdinkoa riittää. Sitä luo olennaisella tavalla kaksi tekijää: vanhempi-lapsi-suhteen riipaisevat tunnemyrskyt sekä lukijalle epämiellyttävä tieto siitä, kuinka paljon hänen maailmansa tulee muistuttamaan Taon dystooppista todellisuutta mikäli nopeaa globaalin tason muutosta ei tapahdu. Lapset mielletään tavalliseen tapaan tulevaisuuden symboliksi ja lapsiahan tekstissä vilisee. He kaikki ovat alipainoisia, kuihtuneita ja karmivalla tavalla onnellisia. Tuhoaan kohti vyöryvässä todellisuudessa lapsen viattomuus on mitä voimakkain epätoivon partaalle ajaja. Tämä lapsissa kulminoituva kalsea todellisuus luo jännitteen muihin aikatasoihin: se on looginen seuraamus aiemmista tapahtumista. Se on looginen seuraus todellisen maailman tapahtumista.

Teos onnistuu paljossa. Lapsivilinän ja dystopian syy-seuraussuhde-ruljanssin lisäksi ilmastoahdistuksen kannalta mielenkiintoinen on Taon ja tämän aviomiehen Kuanin suhde. Kuan hyväksyy maailmansa sellaisena kuin se hänelle esitetään ja tästä johtuen hän on huomattavasti vaimoaan onnellisempi. Pariskunnan välejä hiertävä konflikti toimii allegoriana kahdesta tyypillisestä suhtautumistavasta ilmastonmuutokseen: kieltäminen ja ahdistuksen kääntäminen suoraksi toiminnaksi. Kun heidän poikansa Wei-Wen katoaa ja Tao lähtee pääkaupunkiin etsimään, Kuan jää kotiin. Teosta lukiessa herääkin kysymys: Mitä itse tekisin vastaavassa tilanteessa? Tämä on pohdintaa, joka parhaimmillaan ohjaa lukijaa parempaan toimintaan elämässään. Mehiläisten historian kohdalla hyvä potentiaali menee kuitenkin hukkaan kun onnelliseen loppuun johtaa Taon urhoollisuuden sijaan puhdas sattuma.

Lopetus on lajityypillinen. Toni Lahtisen mukaan dystopialle on tavallista asetelma, jossa maailman loputtua jäljelle jäävä selviytyjien joukko rakentaa raunioiden keskelle uutta maailmaa (Lahtinen 2017). Tällaiseen lopetukseen liittyy ajatus siitä, että ihmiskunta on kärsinyt kärsittävänsä ja sen seurauksena oppinut virheistään. Mehiläisten historia ei kuitenkaan onnistu tämän lopetustyypin käytössä, sillä mehiläiset palaavat eräänä päivänä sattumalta. Suhtautuminen niihin muuttuu kertaheitolla, kun Tao laskee valtakunnan johtajan käsiin Georgen pojan Tomin kirjan kestävästä mehiläistenhoidosta joka muuttaa koko ihmiskunnan kurssin. Kaikki kääntyy hyväksi, lukija saa katharsiksensa ja onnellisen lopun.

Toisin kuin fiktiivisessä maailmassa, tosielämässä muutos on hidasta, epämääräisesti etenevää ja vaatii pitkäjänteistä työtä.

Varsinaista kriittistä tarkastelua kohtaus ei kestä. Maailman ongelmia ei voi ratkoa ojentamalla päättäjille oikeita kirjoja oikealla hetkellä, niin toivottavaa kuin se olisikin. Lahtinen ja Löytty pohtivat Joutsenen 2022 teemanumerossa sitä, miten viihdeteollisuuden kertomukset maailman pelastavasta sankarista luovat katsojille virheellisen kuvan asioiden todellisesta laidasta (Lahtinen ja Löytty 2022, 20–21). Kysymys osuu argumenttimme ytimeen. Keinot jotka tuottavat tyydyttävän lukukokemuksen eivät Mehiläisten historiassa sovi yhteen teoksen vaikutuspyrkimysten kanssa. Toisin kuin fiktiivisessä maailmassa, tosielämässä muutos on hidasta, epämääräisesti etenevää ja vaatii pitkäjänteistä työtä. Tätä realiteettia teos ei kunnioita.

Lopuksi: Päälleliimatun rusetin kritiikki

Ilmastokirjallisuuden ja ilmastoahdistuksen yhteyden voisi teoretisoida syntyvän kirjallisuuden affektiivisuudesta – tästä näkökulmasta on vain loogista, miksi Mehiläisten historialla ei ole ilmastoahdistuksen kannalta paljonkaan tarjottavaa. Tekstuaalisella tasolla voi löytää allegorisia yhteyksiä tapoihin, joilla ilmastoahdistus ilmenee, mutta affektiivisella tasolla teos ei tarjoa vertaistukea eikä syytä toimia. On hämmentävä kokemus lukea jotain, joka selvästi pyrkii vaikuttamaan tunteellisesti, mutta ei yksinkertaisesti vaikuta.

On kuitenkin aika toimia, aika vaikuttaa. Toisin kuin Mehiläisten historia lupailee, ei ole ihmettä, joka voisi nostaa ihmiskunnan meidän itse kaivamastamme kuopasta. Ilmastokriisi kiihtyy kiihtymistään, mutta teos tuo epärealistisen ratkaisun lukijan nenän eteen valmiiksi pureskeltuna. Se pyrkii vapauttamaan lukijan ahdistuksestaan, mutta lopputulos on anti-katarttinen. Lukija tuntee todellisuuden, joka ei tule noudattamaan Lunden linjaa. Dystooppista tulevaisuutta, toivotonta loppua pohjustetaan läpi teoksen Taon aikatasossa, mutta yhtäkkiä dystopia vaihdetaan utopiaksi: miksi? Ovatko kustantamon markkinoinstrategistit päättäneet, etteivät ihmiset kestä todellisuutta?

Mehiläisten historiassa toivo on lopulta vain paketin päälle koristukseksi solmittu rusetti, joka on sitovinaan kaiken yhteen. Toivoon tuudittautuminen toivottomassa tilanteessa jos jokin saa ilmastoahdistuneen ihmisen turhautumaan.

Lähteet

HELLE, ANNA & HOLLSTEN, ANNA 2016. “Tunnetko kirjallisuutta? Johdatus suomalaisen kirjallisuuden tutkimukseen tunteiden ja tuntemusten näkökulmasta.” Teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. Toim. Anna Helle ja Anna Hollsten. Helsinki: SKS. 7–33.

KEEN, SUZANNE 2013. “Narrative empathy”. the living handbook of narratology (sic.), 22.1.2013. https://www.lhn.uni-hamburg.de/node/42.html. Luettu 10.2.2022.

LAHTINEN, TONI 2017. ”Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa ilmastofiktiona.” Joutsen / Svanen. Erikoisjulkaisuja 2 / Enskilda studier 2 / Special Studies 2. Pakkovaltiosta ekodystopiaan – Kotimainen nykydystopia. Toim. Saija Isomaa ja Toni Lahtinen. 73–85.

LAHTINEN, TONI & LÖYTTY, OLLI 2022. “Kirjallisuus ilmastonmuutoksen aikakautena – Näkökulmia empiiriseen ekokritiikkiin.” Joutsen / Svanen. Nro 2022 (2022): Empiirinen ekokritiikki. Toim. Toni Lahtinen ja Olli Löytty. 12–30.

LUNDE, MAJA 2015. Mehiläisten historia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

LYYTIKÄINEN, PIRJO 2016. “Tunnevaikutuksia eli miten kirjallisuus liikuttaa lukijaa – Johdatusta tunteiden kognitiivisen poetiikan tutkimiseen.” Teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. Toim. Anna Helle ja Anna Hollsten. Helsinki: SKS. 37–57.

OIKARINEN, KAISA 2022. “‘Ilmastoahdistus on normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen’: Ilmastoahdistus suomalaisissa podcast-keskusteluissa.” Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/344855/Oikarinen_Kaisa_Tutkielma_2022.pd f?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 1.11.2022.

ROSSI, RIIKKA 2021. “Empaattinen ahdistus romaanin tunnevaikutuksena. Tapaustutkimuksena Kaikkien menetysten äiti”. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain 1/2021. https://journal.fi/avain/article/view/100383/62835. Luettu 20.11.2022.

Lapset ja aikuiset ilmastokirjallisuuden äärellä

Julkaisemme Helsingin yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden kirjoittamia blogikirjoituksia, jotka on tehty ryhmätöinä ”Kirjallisuus ja ilmastokriisi – kirjallisuusblogi” -kurssilla syksyllä 2022. Tällä kertaa aiheena on lastenkirjallisuus. Lapsille lukeminen voi olla parasta ilmastokasvatusta.

Kirjoittajat: Krista Leksis, Kadri Siilivask & Meri Tuuli Tilli

Miten lastenkirjallisuudessa voidaan käsitellä niinkin haastavaa ilmiötä kuin ilmastonmuutos? Vastauksia voi etsiä esimerkiksi kuvitetuista lasten tietokirjoista, joissa käsitellään luontoa ja evoluutiota, kuten Peter Sísin The Tree of Life: Charles Darwin (2003) ja Jakob Brodersenin ja Pernilla Ensgig Eskildsenin Liv: den fantastiske historien om evolution (2018). Teosten lopussa reflektoidaan myös ekologista jalanjälkeä ja opastetaan luonnosta huolehtimiseen. Kirjallisuudella onkin olennainen rooli ympäristötunteiden herättämisessä ja käsittelemisessä, koska se voi hyödyntää vapaasti mielikuvituksen ja sanataiteen mahdollisuuksia (Pihkala & Helle 2022, 32). Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa on paljon hyviä esimerkkejä fyysisen ympäristön kuvaamisesta ja luontoarvojen esittämisestä.

Debi Gliorin klassikkoteos Mullin mallin maailma – Tarina maapallostamme (2008, The Trouble With Dragons) ja Linda Bondestamin Elämäni pohjalla – Yksinäisen aksolotlin tarina (2020, Mitt bottenliv) käsittelevät ilmastonmuutosta ja sen aiheuttamia ilmiöitä eläinpäähenkilöiden avulla. Molemmissa teoksissa suhteellisen vähäinen tekstimäärä tukee kuvien esittämää tarinaa.

Gliorin teoksessa lohikäärmeet ovat syyllisiä maailman tuhoutumiseen ja toimivat näin ihmisten allegoriana. Ne kuluttavat holtittomasti ja aiheuttavat pahoinvointia sekä itselleen että muille maapallon asukeille, ”sulattavat jäätiköt ja hakkaavat puustoa, pian ilmakehäkin on kuin reikäjuustoa”. Muutos nähdään kuitenkin vielä mahdollisena, ja lohikäärmeiden onkin syytä ruveta ilmastotalkoisiin ja muuttaa omaa käytöstään planeetan pelastamiseksi. Teos on kirjoitettu runomuotoon, ja sen kiitelty kuvitus ilahduttaa sekä lapsia että aikuisia. Siitä löytyy myös paljon merkityksiä avattavaksi lapselle. Gliorin teoksen klassikkoasemasta kertonee myös se, että kirja löytyy videomuodossa useampaan otteeseen YouTubesta.

Äärioptimistista näkökulmaa edustava Mullin mallin maailma haiskahtaa hieman vanhanaikaiselle.

Gliorin kirjan ilmestymisen jälkeisen reilun vuosikymmenen aikana on kuitenkin tapahtunut merkittäviä muutoksia sekä ilmastossa että asenteissa. Äärioptimistista näkökulmaa kaiken korjaantumisesta edustava Mullin mallin maailma haiskahtaa hieman vanhanaikaiselle, vaikka toimii vielä didaktisena tarinana vuosia eteenpäin. Teoksessa pitäydytään kuitenkin vahvasti arjen tekojen tasolla eikä paneuduta ylikuluttamisen aiheuttamiin taloudellisiin, kulttuurisiin tai sosiaalisiin ongelmiin. Optimismista kertoo myös Gliorin omistuskirjoitus: ”Lapsilleni rakkaudella ja toiveikkuudella.” Muutoksen huomaa, kun sitä vertaa Bondestamin teokseen, jossa vedotaan lukijaan mitä inhimillisimmän tunteen kautta: miltä todellinen yksinäisyys ja yksin jääminen tuntuu?

Bondestamin teoksessa minäkertojana toimii yksinäinen aksolotli, erittäin uhanalainen salamanteri. Ihmiset, ”köntykset”, mainitaan vain ohimennen, ja he näkyvät selkeämmin kuvituksessa kuin tekstissä. Elämäni pohjalla onkin korostetun multimodaalinen kokonaisuus, jossa on tärkeää lukea myös kuvia. Kokonaisuus toimii myös oppimisen välineenä (Seutu 2022, 33–34). Teoksessa herätellään sympatioita uhanalaista lajia kohtaan, mikä on ilmasto(lasten)kirjallisuudessa tyypillinen konventio. Elinympäristönsä muuttuessa aksolotli jää järvenpohjansa ainoana lajinsa edustajana pohtimaan ympärillään tapahtuvia muutoksia. Mikä tämän kaiken aiheuttaa? Vastaus jää tulkinnanvaraiseksi mysteeriksi, tai ehkäpä juuri lukijalle mietittäväksi ja keskustelunavaukseksi aikuisen kanssa. Kirjan kuvitus toimii tässäkin teoksessa keventävänä vastapainona raskaalle sanomalle.

Aikuiset tekstin avaajina

Lastenkirjallisuudessa eräänlaisena filtterinä toimii kasvattaja, joka valitsee luettavan teoksen tai vähintäänkin vaikuttaa sen valintaan. Kirjan herättää myös kasvattajassa tunteita, joita hän haluaa käsitellä lapsen kanssa. Lastenkirjallisuuden kohderyhmänä on siis lasten lisäksi myös tekstin “hyväksyvät” kasvattajat. Ei ole myöskään itsestään selvää, että aikuinen lukija osaa itsekään tunnistaa teosten allegorisia tasoja, saati selittää niitä lapselle, jonka huomio voi keskittyä luettavan tekstin sijaan kuvitukseen. Kasvattajalta vaaditaan kykyä olla valmis käsittelemään vaikeitakin tunteita ja valmiutta keskustella asiasta lapsen kanssa ikätasolle sopivalla tavalla. Toisaalta, jos toivon näköalat ovat erityisen synkkiä tai niitä ei ole lainkaan, kirja ei välttämättä valikoidu edes lasten kuultavaksi. Aikuisten täytyy siis olla valmiita tukemaan lasta tunnetasolla, avaamaan kirjan mahdollisia merkityksellisiä tasoja ja suhteuttamaan kriisin aiheuttamaa ahdistusta poistamalla lapsen syyllisyyttä ja vastuuta ilmastonmuutoksesta.

Kysymys kuuluukin, tarvitsevatko molemmat valitsemamme teokset aikuislukijan avaamaan ilmastonmuutokseen liittyviä ilmiöitä tai teosten herättämiä tunteita? Runomuotoon kirjoitettua Mullin mallin maailmaa suositellaan 3–6-vuotiaille, kun taas Elämäni pohjalla -teoksen oletettu lukija vaikuttaa hiukan vanhemmalta, ehkä alakouluikäiseltä. Vasta lukemaan oppivat lapset eivät yleensä lue ilman aikuisen läsnäoloa, joten molempiin teoksiin voisi ajatella olevan koodattuna oletus myös aikuislukijasta, lapsen tukijasta.

Miksi lapset eivät saisi olla poliittisia?

Gliorin teokseen löytyy lasten- ja nuortenkirjallisuuteen erikoistuneesta Satunurkasta tarinan sisältöä avaavat keskusteluohjeet, jotka auttavat sekä aikuista että lasta pohtimaan lukemaansa ekokriittisesti. Ekokriittinen lukutaito riippuu tietysti lukijan iästä, kehitystasosta, harjaantuneisuudesta, mutta myös aikuisen kyvystä kehittää tarvittaessa omaa ekokriittistä lukutaitoaan. Aiheeseen perehtynyt kasvattaja sujauttaa teoksen osaksi tunne- ja ympäristökasvatusta, mutta ei sovi unohtaa vanhempia. Bondestamin Elämäni pohjalla –teosta lukiessaan voisi pohtia lapsen kanssa esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: mitä vedenalaiselle elämälle tapahtuu roskaamisen seurauksena; miksi aksolotli oli yksinäinen; mitä mielestäsi lopussa tapahtuu; millä tavalla me yhdessä voisimme pitää vesistöistä huolta? Avaamalla keskustelu lapsen kanssa tarinan allegorisista tasoista mukavan lukuhetken lopuksi, voidaan kirjasta saada irti entistäkin enemmän. Aikuisten oletukset siitä, mitä lapset voivat ymmärtää ja mikä on heille sopivaa informaatiota eivät vastaa aina todellisuutta. Kuten Echterling (2016, 294) kyseenalaistaa: miksi lapset eivät voi olla poliittisia? Eivätkö he voisi ymmärtää sosiaalisten ja ympäristöongelmien suhteita?

Keskiössä tunne- ja ympäristökasvatus

Lapsille suunnattua ilmastokirjallisuutta on myös kritisoitu liian yksinkertaisista ratkaisuista monisyisiin ongelmiin (mm. Oziewicz & Saguisag 2021, xi), kuten Mullin mallin maailman tapauksessa, jossa maailma pelastuu kierrättämällä ja syömällä lähituotettua ruokaa. Elämäni pohjalla ei ole samalla tavalla ratkaisukeskeinen, muttei näkökulmaltaan täysin toivoton: ”köntysten” kadottua salaperäisesti aksolotli ei olekaan enää yksin. Entistä suuremmassa järvessä asuu pian suuri aksolotliperhe, eli elämä jatkuu ainakin jossain muodossa.

Lastenkirjojen tarkoitus on tarjota lapsille sekä ekokriittistä lukutaitoa että toivon näköaloja ja estää loppuun palamista ja lamaantumista. Monitasoiset allegoriat antavat mahdollisuuden syventyä tarkastelemaan ilmastonmuutoksen aiheuttamia ilmiöitä lapsentahtisesti ja toimia sen hidastamiseksi. Tällöin teoksia voivat lukea sekä taaperot vanhempineen että jo itsenäisiä lukukokemuksia hamuava esiteini. Ekokriittisyys ja ympäristökasvatus eivät kuitenkaan jää koululaisilta huomaamatta: ne ovat osa perus- ja lukiokoulutuksen opetussuunnitelmaa jokaisen oppiaineen läpäisevänä teemana (Lahtinen, Grünthal & Värri 2022, 51).

Ekososiaalisen sivistyksen edistäminen ja monilukutaidon vahvistaminen tarjoavat valmiuksia käsitellä myös omaa ympäristövastuuta ja ilmastoahdistusta, josta on kasvamassa kokonaista sukupolvea koskettava kokemus (Lahtinen et al 2022, 60). Se voi parhaimmillaan vaikuttaa yksilön ja yhteisön suhtautumiseen ilmastokriisiin ilmiönä, mikä voi osaltaan myös helpottaa ahdistavia tunteita: tunteiden jakautuminen koko yhteisölle nuoren yksilön sijaan saattaa tuottaa yhteisöllisyyttä. Vastuuta ympäristöasioista ei kuitenkaan saa vierittää lapsille. Aikuisen tehtävänä on näyttää esimerkkiä ja avata dialogia nuoremman sukupolven kanssa, vaikkapa juuri lukemalla yhdessä. Tämä voi ymmärrettävästikin olla haastavaa, sillä aiemmat sukupolvet eivät ole olleet yhtä valveutuneita ilmastonmuutoksesta eivätkä välttämättä ole osanneet ottaa kantaa, saati keskustella omista tunteistaan asiaan liittyen. Malli edellisiltä sukupolvilta on siis olematon: tämän ajan kasvattajat ovat siltä osin uuden edessä. Vihreitä arvoja onkin tuotava esiin suurempien systemaattisten ongelmien ohella, joihin on tultava muutos ennen kuin yksilön toiminnalla voidaan saada todellisia, pitkäkestoisia muutoksia (Echterling 2016, 294). Tehtävä ei ole suinkaan mahdoton, mutta vaatii perehtyneisyyttä sekä omaa reflektointikykyä ilmastonmuutoksen aiheuttamista tunteista sekä niiden käsittelystä.

Lastenkirjallisuuden yksi tehtävä on auttaa myös lasten tunnekasvatuksessa. Tutkitusti kirjallisuuden lukeminen kehittää empatiakykyä, varsinkin sellaisten kirjojen, jotka yrittävät saada lukijan tuntemaan sympatiaa kärsivää luontoa tai uhanalaisia eläimiä kohtaan. Katja Seudun (2022, 33) mukaan inhimillistetty eläin herättää lukijassa suojeluhalua enemmän kuin pelkkä data eläinten kärsimyksestä. Samaten lasten ilmastokirjallisuudessa pyritään rohkaisemaan lapsia vaatimaan itselleen tervettä maailmaa, jossa luonnon rikkaudet ja resurssit käytetään oikeudenmukaisesti ja luontoa kunnioittaen (Oziewicz & Sasuisag 2021, viii). Lastenkirjallisuuden tarjoaman toivon avulla negatiivisten tunteiden kanssa ei tarvitse jäädä yksin, vaan niiden kautta voi aktivoitua ja kenties toimia ryhmässä paremman maailman puolesta. Surun jakaminen ja tunteisiin tuen saaminen ehkäisevät lamaannusta ja burnoutia (Seutu 2022, 29–30). Tutkijat Panu Pihkala ja Anna Helle (2022, 41, 45) argumentoivat, että kirjallisuuden herättämien tunteiden käsittelyä voi nimittää väljästi terapeuttiseksi, ja myös pedagogisesti hyödylliseksi.

Kaikkea ei lapsille tarvitse myöskään silotella liikaa: on lupa tuntea surua, vihaa ja ahdistusta ilmastokriisin takia.

Moderni ympäristötietoinen lastenkirjallisuus on siis kehittynyt ja muuttanut muotoaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ja jatkanut näin luontokirjallisuuden traditiota. Lasten ilmastokirjallisuus tarjoaa lapsille tietoa, mahdollisuuden käsitellä vaikeita aiheita turvallisen aikuisen kanssa ja toivon, joka voi myös aktivoida heidät toimintaan. Kaikkea ei lapsille tarvitse myöskään silotella liikaa: on lupa tuntea surua, vihaa ja ahdistusta ilmastokriisin takia. Lapsen psyykkisen terveyden kannalta on kuitenkin tärkeää, ettei niihin jäädä vellomaan, vaan aikuinen aktivoituu yhdessä lapsen kanssa “pelastamaan maailmaa”. Eri teokset painottavat muun muassa ratkaisukeskeisyyttä, lasten voimaannuttamista tai tunnekasvatusta erilaisin tavoin, kuten Mullin mallin maailman ja Elämäni pohjalla -teokset osoittavat.

Kukin tavallaan – vai yhdessä?

Lastenkirjallisuutta on ennenkin käytetty pedagogisena välineenä. Ilmastokirjallisuuden näkyminen peruskoulun opetussuunnitelmassa osoittaa ikätasoon sopivan ilmastokirjallisuuden paikan osana tunne- ja ympäristökasvatusta. Suhteellisuudentaju onkin yksi ydinasioista ilmastokriisissä: jokaisen on tavalla tai toisella otettavaa osaa ilmastonmuutoksen hidastamiseen, mutta kukin kantaa kortensa kekoon kykyjensä mukaan. Aikuiselta voi vaatia radikaalimpia toimia, kun taas lapsen täytyy saada tuntea onnistumista esimerkiksi kierrättäessään muoviroskiaan. Lastenkirjallisuus toimiikin upeana välineenä ilmastonmuutoksen käsittelemiseksi lapsen kanssa. Aikuinen kutsuu sekä itsensä että lapsen mukaan seikkailuun, jonka tehtävänä on pitää maapallo asuttavassa kunnossa vielä vuosienkin päästä. Kuinka jännittävää! Kyselyikäinen lapsi haluaa Elämäni pohjalla aksolotlin tapaisesti vastauksen suuriin miksi-kysymyksiin, ja aikuiset pyrkivät lastenkirjallisuuden avulla vastaamaan tai auttamaan lapsia löytämään vastauksia kysymyksiin: Miksi näin tapahtuu? Mitä minä voin tehdä? Mitä voimme tehdä yhdessä? Ja ennen kaikkea: Miksi tämä on niin erittäin tärkeää?

Kohdeteokset

Bondestam, L. 2020: Elämäni pohjalla – Yksinäisen aksolotlin tarina. Helsinki: Teos & Förlaget.

Gliori, D. 2008: Mullin mallin maailma – Tarina maapallostamme. Helsinki: WSOY.

Lähteet

Echterling, C. 2016. How to Save the World and Other Lessons from Children’s Environmental Literature. Child Lit Educ 47, 283–299. DOI: 10.1007/s10583-016-9290-6

Goga, N. 2018. Children’s Literature as an Exercise in Ecological Thinking. Ecocritical Perspectives on Children’s Texts and Cultures: Nordic Dialogues, toim. Goga, N., Guanio-Uluru, L., Hallås, B. O. & Nyrnes, A., 57–71. DOI: 10.1007/978-3-319-90497-9

Lahtinen, T., Grünthal S. & Värri, V. 2022. Kirjallisuus ja lukeminen ympäristökasvatuksessa. Joutsen/Svanen. Kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen vuosikirja Nro 2022 (20220): Empiirinen ekokritiikki, 51–66. DOI: 10.30665/av.95169

Laukka, M. Heikkilä-Halttunen, P. 2012. Kuvan ja sanan synteesi kuvakirjakritiikissä: Viisitoista näkökulmaa. Onnimanni 2012(3), 9–16. Tampere: Suomen nuorisokirjallisuuden instituutin kannatusyhdistys 1985–

Oziewicz, M. & Saguisag, L. 2021. Introduction: Children’s Literature and Climate Change. The Lion and the Unicorn, 45(2), v–xiv. DOI: 10.1353/uni.2021.0011

Pihkala P. & Helle A. 2022. Kirjallisuuden ympäristötunteet ja empiirinen ekokritiikki. Joutsen/Svanen. Kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen vuosikirja Nro 2022 (2022): Empiirinen ekokritiikki, 31–50. DOI: 10.33346/joutsensvanen.114413

Seutu, K. 2022. ”Te ette nyt vain näe metsää puulta.”: Ilmastonmuutos, vastuu ja muunlajisuus suomalaisissa lastenkirjoissa. AVAIN – Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti, 19(3), 24–39. DOI: 10.30665/av.117097

Julkaisemme Helsingin yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden kirjoittamia blogikirjoituksia, jotka on tehty ryhmätöinä ”Kirjallisuus ja ilmastokriisi – kirjallisuusblogi” -kurssilla syksyllä 2022. Tällä kertaa aiheena on empatia eläimiä kohtaan. Onko niin, että todellisuudessa emme välitä eläimistä juuri lainkaan?

Eläimet: Jenni Råback & Sonja Tapio 

Tykkäätkö sinä eläimistä? Tunnetko empatiaa eläimiä kohtaan? Näihin kysymyksiin kuuluu vastata ”kyllä”. Mutta mitä empatia eläimiä kohtaan oikeastaan tarkoittaa? Sitäkö, että silittää jokaista vastaantulevaa koiraa? Tai sitä, että kaataa kahviin kauramaitoa lehmänmaidon sijaan? Jos tarkastelemme maapalloa täällä elävien eläinten painon kannalta, asumme nautojen, emme ihmisten planeetalla. Suurin osa ihmisistä kohtaakin naudan useimmin lautasellaan. Pyrimme sekä arjessa että juhlassa unohtamaan suurimman osan muista eläimistä. Tunnetusti teot puhuvat enemmän kuin sanat, eli mistä ihmisten teot kielivät? Siitä, ettemme me todellisuudessa välitä eläimistä juuri lainkaan, emme käytännössä emmekä edes rivien välissä.  

Empatiakyvyn ajatellaan olevan ihmisyyttä määrittävä perusominaisuus. Itsetyytyväisestä olettamuksesta huolimatta tämä väite ei ole täysin tuulesta temmattu: ihmisillä on syntymästä asti kyky kokea empatiaa. Se, keitä tai mitä kohtaan koemme empatiaa ja kuinka sitä ilmaisemme, on kuitenkin vahvasti opittua. Ajattelemme usein, että empaattisuus on esimerkiksi välittämisen aktiivista osoittamista, mutta se voi olla jotain muutakin. Psychology Todayn blogissa todettiin muutama vuosi sitten, ettei empatia ole vain läheisyyttä ja sosiaalista käytöstä tuottava moottori, vaan se myös jarruttaa, kun käyttäydymme huonosti ja tiedostamme aiheuttamamme kivun. Tässä tuntuukin olevan tapa valjastaa muita eläimiä kohtaan tuntemamme empatia. Monesti meidän pitäisi hillitä omaa käytöstämme: älä satuta eläimiä, älä syö lihaa, jne. 

Empatia on keskeinen väline eläin- ja luonnonsuojelussa. Tämän näkee esimerkiksi siitä, miten jääkarhuja ja mehiläisiä käytetään osana jo epätoivoiselta tuntuvaa ponnistusta saada ihmiset välittämään ilmastonmuutoksesta. Näistä pörröisistä otuksista on tullut eräänlaisia maapallon lämpenemisen maskotteja, jotka ovat saaneet pehmeille harteilleen taakan tarjota ihmisille jotain söpöä ja konkreettista, josta välittää. Kuinka tämä trendi sitten näkyy ilmastokirjallisuuden puolella? Lähdimme selvittämään asiaa Yoko Tawadan Muistelmat lumessa (2019)sekä Maja Lunden Mehiläisten historia (2015) -romaanien kautta. 

 Herättääkö jääkarhu edelleen empatiaa?  

Jääkarhu on eläin, jota kohtaan meidät selvästi on opetettu tuntemaan empatiaa. Kulttuurimme jääkarhukuvasto on laajaa: lastenkirjoissa jääkarhut seikkailevat ratkoen pulmia niin yksinäisyyteen kuin ilmastokriisiin liittyen. National Geographic -lehden valokuvat ikonisoivat jääkarhun jo 1990-luvulla. Nykyään, kun kohdallemme sattuu kuva yksinäisestä jääkarhusta lautalla, tiedämme heti mistä teemasta meille viestitään tai mistä meidän pitäisi välittää – ilmastokriisistä, joka tuhoaa tämän hienon eläimen elinehdot. Tuhma ilmastokriisi! 

Jääkarhukuvaston toistuvuus vaikuttaa siihen, millaisia tunteita meissä herää. Kuten Toni Lahtinen ja Olli Löytty toteavat Joutsenessa, jatkuva toisto ”voi tehdä uhkaavasta asiasta paitsi ylivoimaisen myös koomisen”. Synkästä ja melankolisesta aikamme eläinsymbolista on tullut myös huvittava: kuva on äärettömän tunnistettava ja äärimmilleen kyllästetty. Mitä me oikeastaan tunnemme nähdessämme tällaisen kuvan?

Voiko kulunut jääkarhukuvasto edelleen herättää meissä empatiaa? Lastenkirjallisuudessa – jossa toisteisuus ei yleensäkään ole ongelma vaan hyve – jääkarhun suosio jatkuu, mutta aikuisten kertomakirjallisuudessa jääkarhuun törmää harvemmin. Kyllästeisyys ja siihen liittyvä huumori avaavat kuitenkin uusia mahdollisuuksia myös aikuisten kirjallisuudelle: Yoko Tawada on kirjoittanut jääkarhuista humoristisen, omintakeisen romaanin Muistelmat lumessa (Etüden im Schnee 2014, suom. 2019), joka kertoo kolmen jääkarhun tarinan. Nämä karhut käyvät konferensseissa, kirjoittavat muistelmiaan, lähtevät maanpakoon ja esiintyvät sirkuksessa. Suvun viimeisestä vesasta, Knutista, jonka jotkut muistanevat myös oikeasta elämästä, kasvaa merkityksellinen ympäristöaktivisti, jonka tehokkuus perustuu ennen kaikkea söpöyteen — toisin sanoen ihmiset töllistelevät häntä Berliinin eläintarhassa. 

Tawadan jääkarhut ovat sympaattinen sekoitus karhumaisuuksia ja inhimillisyyksiä: lukijaa muistutetaan riittävän usein valkoisesta turkista ja tärkeästä hajuaistista, mutta karhut haluavat myös monien ihmisten lailla kirjoittaa muistelmansa. Kunkin kolmen jääkarhun rinnalla kulkee myös liuta ihmisiä: Toska-karhuun siirtyy tämän kanssa sirkuksessa esiintyvän Barbaran sielu suudelmien kautta, ja Knut-pentua hoitaa Matthias-äiti, jonka kanssa lapsukainen haluaisi naimisiin kasvettuaan aikuiseksi. Nämä suhteet hämärryttävät entisestään jääkarhun ja ihmisen rajoja. Jääkarhuja lähestytään ennen kaikkea niiden keksityn tai korostetun inhimillisyyden kautta. Onko tämä myönnytys siitä, että me ihmiset ja karhut emme ole niin erilaisia, vai siitä, että olemme ehdollistuneita tuntemaan empatiaa lähinnä ihmisiä kohtaan? 

Useimmiten Tawadan teoksen huumori perustuu oletukseen, että lukija tunnistaa kliseet, joihin teos viittaa. Jotkut ilmastokriisiviittaukset ohitetaan nopeasti; kirjassa päivitellään esimerkiksi lyhyesti sitä, että ”Pohjoisnavalla ei ole enää lainkaan kirjoja saatavilla ja kaikki kirjapainot ovat sulaneet”. Teoksessa on myös mukana yksinäinen jääkarhu sulavalla jäälautalla -kuvauksia, jotka muuttavat tunnelman hetkellisesti. Esimerkiksi ensimmäisen isoäitikarhun muistelmaosuus päättyy seuraavasti: ”Tasapainottelin [jäälautan] päällä, tuijotin eteeni ja tunsin, kuinka se sekunti sekunnilta suli jalkapohjieni lämmön vaikutuksesta. Jäinen saari oli enää kirjoituspöytäni kokoinen, ja jossain vaiheessa sitä ei enää olisi. Kuinka paljon minulla on vielä aikaa?” Kirjoituspöytävertaus on kai jonkinlaista mustaa huumoria, mutta todennäköisesti tällaiset hetket hyydyttävät lukijan hymyn. Hetkellinen tunnelmamuutos on yllättävä ja häiritsevä: huumori mahdollistaa sen, että kyllästeisestä kuvasta tehdään taas hetkeksi uusi. 

Jääkarhuja voidaan pitää aikamme uutena pandana: kummankin selviytyminen saattaa riippua siitä, kuinka söpöinä me heitä pidämme.

On selvää, ettei Tawadan teoksen ensisijainen lukijaan vaikuttamiskeino ole jääkarhujen kärsimyskuvasto, jota voidaan tässä vaiheessa pitää jo kliseenä. Kaikkien osuvimmillaan Tawadan vitsit jääkarhuista, ihmisistä ja ilmastokriisistä ovat käsiteltäessä Knutia, joka on, lyhyesti sanottuna, ”aivan kuin Jeesus”. On järjetöntä ajatella, että jääkarhu voisi pelastaa maailman ihmisten aiheuttamalta ilmastokriisiltä, mutta tosiasia on, että oikean Knutin (2006—2011) inspiroima mania valjastettiin monenlaiseen käyttöön — myös tiedon levittämiseen ilmastokriisistä. Berliinin eläintarhan johtokunnanjäsen Gerald Uhlichin mukaan rakastettu Knut saattoi kommunikoida yleisölle ympäristöasioista “kivasti”, tavalla, joka ei perustunut uhkaamiseen tai haukkumiseen. Toki Knut-tuotemerkki oheiskrääsineen tuotti Berliinin eläintarhalle vuonna 2007 lähes 5 miljoonaa euroa…”kivasti”. 

Jääkarhuja voidaan pitää aikamme uutena pandana: kummankin selviytyminen saattaa riippua siitä, kuinka söpöinä me heitä pidämme. Jääkarhut eivät ole meille hyödyllisiä kuten mehiläiset tai muut pölyttäjät, joten selvitäkseen heidän on herätettävä meissä empatiaa. Tämä tapahtuu yksilötasolla: yksilön kokemusta esittävät kuvat, kertomukset ja omakohtaiset tarinat sekä konkretisoivat ilmiöitä että herättävät tunteita.  

Yksilöllisyys selittänee, miksi Tawadan teoksessakin ilmastokriisiä näkyvämpiä ja toistuvampi teemoja ovat identiteetti ja inhimillisyyden rajat. Knutin myötä ounastellaan ihmisten uudenlaista suhtautumista jääkarhuihin: ”Knut näytti meille, ettemme enää tarvitse sirkusnumeroita päästäksemme julkisuuteen, liikuttaaksemme ihmissydäntä ja herättääksemme kiintymyksen ja kunnioituksen tunteita.” Huumorin poimuihin piilotettu ajatus – yksilö haluaa herättää toisessa kiintymyksen ja kunnioituksen tunteita – ei kuitenkaan ole yllättävä tai radikaali ennen kuin sovellamme sitä muihin eläimiin. 

Onko pörriäisistä pakko välittää? 

Ilmastokriisi uhkaa muitakin lajeja, joihin meidän on vaikeampi kohdentaa empatiaamme. Millaisia tunteita meissä herättää se, että maapallon tärkeimmät pölyttäjät, mehiläiset, ovat kuolemassa sukupuuttoon?  

Siinä missä ihmisten ja nisäkkäiden välistä suhdetta (ja samalla myös ihmisten eläimiä kohtaan tuntemaa empatiaa) on tutkittu laajasti, tutkimukset ihmisten tuntemasta empatiasta nimenomaan hyönteisiä kohtaan loistavat poissaolollaan. Jos taas metsästää kyseistä tutkimustietoa Internetin hakukoneviidakossa, päätyy väistämättä hyvin erilaisten tekstien äärelle, joiden ytimessä on kuitenkin aina sama ajatus: ihmiset eivät pidä hyönteisistä. Ne ovat liian vieraita, liian outoja, ne inisevät ja purevat, ja niillä on aivan liian monta raajaa. Jopa viime vuosikymmeninä huomiota saanut mehiläinen, joka kiitos pörröisyytensä ja komean värityksensä lukeutuu hyönteismaailman söpöimpiin pörriäisiin, ei vedä vertoja jäälauttojen päällä tasapainottelevalle jääkarhulle.  

Se, että empatian lähtökohtana on usein inhimillistäminen, osoittautuu hankalaksi prosessiksi ei pelkästään mehiläisten vaan kaikkien hyönteisten kohdalla. Yksi syy tähän on se, että hyönteiset eivät ole yksilöitävissä isojen nisäkkäiden tavoin. Emme erota niitä toisistaan tai havaitse niissä erilaisia luonteenpiirteitä. Ne ovat meille pelkkä kasvoton parvi.  

Toisaalta hyönteisten havainnointi – ja jollakin tasolla myös ihannointi – sitoutuu monesti kollektivismiin, sillä niiden ajatellaan havainnollistavan elämäntapaa, jossa yhteisö asetetaan yksilön edelle. Tämä on tietenkin myös erittäin ihmiskeskeinen tapa ymmärtää hyönteisyhdyskuntien toimintaa, mutta se ei häivytäkään ihmisten ja hyönteisten välistä rajaa, vaan pikemminkin vahvistaa sitä. Hyönteiset ovat joko niin mitättömiä, etteivät ne edes ole ihmisen huomion saati empatian arvoisia, tai sitten jotenkin ihmisten yläpuolella, ihmeellisen kollektiivisia.  

Edes kaunokirjallisuudessa ei tunnuta uskovan siihen, että mehiläiset itsessään voisivat herättää aikuisessa lukijassa empatiaa. Esimerkki tästä on Maja Lunden Mehiläisten historia (2015). Teoksen kolmen päähenkilön Taon, Williamin ja Georgen kohtalot ovat kaikki tavalla tai toisella sidottu mehiläisten kohtaloon, mutta kukaan heistä ei luo minkäänlaista tunnesidettä niiden kanssa. Lukijassa pyritään toki herättämään empatiaa, muttei niinkään mehiläisiä vaan niistä riippuvaisia ihmisiä kohtaan.  

Jokaisen päähenkilön tarinan keskiössä on heidän suhteensa omiin lapsiinsa, minkä voidaan ajatella olevan osa laajempaa ajatusta siitä, että planeetta pitää pelastaa omia lapsia varten. Tämä itsessään jo osoittaa, että asenteemme planeetan tulevaisuutta kohtaan on täysin ihmislähtöinen: emme sinänsä välitä itse maapallosta vaan lapsistamme, minkä takia meidän on pakko välittää myös luonnosta. Sama oman edun logiikka näkyy myös päähenkilöiden suhtautumisessa mehiläisiin. Traagista ei ole itsessään se, mitä mehiläisille tapahtuu, vaan se, mitä ihmisille ja ihmisyhteiskunnalle tapahtuu mehiläiskadon seurauksena. Ihmiskunnan ja mehiläisten kohtalot kiedotaan yhteen, ja opetus on selvä: jos mehiläisille käy huonosti, niin tulee käymään myös meille.  

Emme lopultakaan välitä mehiläisistä vaan itsestämme. Tästä huolimatta – tai ehkäpä juuri tämän takia – mehiläisten rooli pölyttäjinä korostuu niin Lunden teoksessa kuin todellisessa elämässäkin. Mehiläisistä välitetään ennen kaikkea sen takia, että ne ovat tärkeitä ekosysteemin (ja romaanissa myös ihmisyhteiskunnan) jatkuvuuden kannalta. William jopa uskoo, ettei mehiläisen kuolemassa ole mitään surullista, vaan pikemminkin iloittavaa, koska kuolema on osoitus siitä, että “mehiläinen on tehnyt sen, minkä takia se on pantu maailmaan, suorittanut uskomattoman paljon, kun ottaa huomioon, miten pieni se on.” Mehiläisellä on siis jokin funktio, pölyttäminen, jonka takia se on olemassa. Sen elämällä ei ole muuta arvoa kuin se, mitä se pystyy tekemään maapallon ja ihmisten vuoksi.  

Emme lopultakaan välitä mehiläisistä vaan itsestämme. 

Niin sydämettömältä kuin se saattaa kuulostaa, tällainen lähestymistapa voi hyvinkin olla paras keino saada ihmiset välittämään mehiläisten kaltaisista luontokappaleista, joihin kohdistettu ”empatia” paljastuu useimmiten itsekkäiksi syy-seuraus-laskelmiksi tai etäiseksi kummasteluksi. Lunden romaanin kaltaiset teokset tuskin riittävät kuvaamaan mehiläisiä arvokkaina empatian kohteina, mutta kirjan luettuaan kukaan tuskin kieltää hyönteisten, ja ennen kaikkea pölyttäjien, arvoa.  

Uusille sukupolville  

Ihmiset välittävät ensisijaisesti ihmisistä – ja useimmista heistäkin erittäin vähän. Mutta jos toteaisimme, että toisetkin olennot ovat tuntoisia, voisimme havahtua harjoittelemaan empatian kohteiden laajentamista ei-ihmisiin. Jääkarhun kaltainen iso nisäkäs olisi tällaiseen harjoitukseen kelpo – tai ainakin mehiläisiä parempi – väline. Erityisen hyvin jääkarhu soveltuu empatiaharjoitukseen, kun yritämme hahmottaa ilmastokriisin kaltaista globaalia ilmiötä. Vaikka kyseessä on hyvinkin konkreettinen asia, miellämme ilmastokriisin helposti abstraktiksi.  

Jääkarhu on näkyvä, konkreettinen osa isompaa kokonaisuutta – arktista luontoa – jota me uhkaamme toiminnallamme. Mehiläisten tuho puolestaan saattaa johtaa koko ihmisyhteiskunnan romahtamiseen. Molemmat näistä tulevaisuudennäkymistä herättävät meissä tunteita enemmän kuin esimerkiksi jonkin tuntemattoman hyönteislajin sukupuuttoon kuoleminen tai astemittaukset lämpenevästä merivedestä ja sen seurauksista sellaisille merieläimille, joista ei saa söpöjä pehmoleluja. Tämä on inhimillistä. Mutta se, että vain tietyt, läpikulutetut ja kulttuurimme kanonisoimat eläinlajit soveltuvat tällaiseen empatiaharjoitukseen, kertoo, että tunnekoulutuksemme on vasta hyvin alussa.     

Voiko ilmastokriisipuhetta ylipäänsä lähestyä eläinten näkökulmasta? Kun ilmastokriisin todellisuutta ja hädän ankaruutta alleviivataan keskivertokansalaiselle, häneen yleensä vedotaan vaatimuksella, jonka Lundessakin kohtasimme: Meidän täytyy pelastaa maapallo lapsillemme. Tällainen perustelu unohtaa täysin sen, että maapallolla on itseisarvo ja sen, että täällä asuu muitakin meidän kanssamme. Itse asiassa täällä asuu moniakin muita. Pitäisikö maapallo siis pelastaakin niille, heille, muille eläimille? 

Lähteet

Born, Dorothea 2019. “Bearing Witness? Polar Bears as Icons for Climate

Change Communication in National Geographic”. Environmental Communication, 13:5, 649-663. https://doi.org/10.1080/17524032.2018.1435557 (tieto haettu 11.12.2022)

Burke, Jason 2007. ”Knut’s a millionaire bear, while he’s cuddly” The Guardian. 13.5.2007. https://www.theguardian.com/environment/2007/may/13/conservation.theobserver (tieto haettu 11.12.2022)

Lahtinen, Toni & Löytty, Olli 2022. ”Kirjallisuus ilmastonmuutoksen aikakautena: Näkökulmia empiiriseen ekokritiikkiin”. Joutsen / Svanen (2022), 12—30. https://doi.org/10.33346/joutsensvanen.120467 (tieto haettu 11.12.2022)

Lund, Maja 2017. Mehiläisen historia. Helsinki: Tammi.

Streep, Peg 2017. ”6 Things You Need to Know About Empathy”. Psychology Today. 23.1.2017. https://www.psychologytoday.com/us/blog/tech-support/201701/6-things-you-need-know-about-empathy (tieto haettu 11.12.2022)

Tawada, Yoko 2019. Muistelmat lumessa. Suom. Meeri Allinen ja Erkki Vainikkala. Helsinki: Fabriikki Kustannus.

Julkaisemme Helsingin yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden kirjoittamia blogikirjoituksia, jotka on tehty ryhmätöinä ”Kirjallisuus ja ilmastokriisi – kirjallisuusblogi” -kurssilla syksyllä 2022. Ensimmäisen aiheena on Emmi Itärannan Teemestarin kirja ja Siiri Enorannan Maailmantyttäret.

– Riia-Maria Kyllönen, Inka Kostamoinen, Iina-Kaisa Viheriävaara

Missä viipyvät ekoutopiakertomukset? Ilmastokriisin uhkakuvat ovat yhä enemmän mielessämme, ja ilmastoahdistuksesta on muodostunut julkisen keskustelun vakioaihe. Ilmastofiktio – ja näin myös ekodystopia – on syntynyt tarpeesta kuvata tätä pelkoa. Atomipommin aiheuttama radioaktiivinen sienipilvi on ollut maailmansotien jälkeiselle ajalle tyypillinen kauhukuva. Sen tilalle on noussut kuva saastuneesta periferiasta, jossa eläminen on vaivalloista. Ekodystooppisia teoksia onkin kirjallisuuden kentällä valtavasti. Nykyisessä maailmantilanteessa tarvittaisiin ahdistusta ruokkivien ekodystopioiden rinnalle ekoutopioiden tarjoamaa toivoa kestävämmästä tulevaisuudesta.

Kirjallisuuden synnyttämät tuntemukset joko lisäävät tai heikentävät lukijan elinvoimaa, mikä vaikuttaa suoraan tämän kykyyn ja motivaatioon toimia (Helle & Hollsten 2016, 14). Ekodystopioiden ja -utopioiden vaikuttavuus piileekin niiden kyvyssä vedota lukijan tunteisiin. Emmi Itärannan ekodystooppinen Teemestarin kirja (2012) ja Siiri Enorannan ekoutopistinen Maailmantyttäret-romaani (2022) edustavat molemmat didaktiivista ilmastokirjallisuutta, joka pyrkii herättämään vahvoja, lukijaa aktivoivia tunnereaktioita.

Tartuimme Teemestarin kirjaan ja Maailmantyttäriin niiden samankaltaisten lähtökohtien vuoksi. Teoksia yhdistää ekokriittisen luentamahdollisuuden lisäksi naiskirjailija, nuoret naispäähenkilöt ja nuori kohdeyleisö. Maailmantyttäret oli helppo valita edustamaan ekoutopiaa myös siksi, ettei sellaisia vielä juuri ole. Molempien tulevaisuuteen sijoittuvien romaanien maailmoissa on kohdattu jonkinlainen romahdus, jonka jälkeistä elämää kuvataan alalajille uskollisella tavalla: Teemestarin kirjassa tulevaisuudessa siintää vakavia uhkakuvia makean veden loppumisesta, kun taas Maailmantyttärissä keskitytään jo paremman maailman rakentamiseen. Teosten romahdukset ajoittuvat lukijan reaalimaailmassa joko nykyhetkeen tai lähitulevaisuuteen. Eri alalajilokeroista huolimatta molemmissa romaaneissa on kuitenkin sekä utopistisia että dystooppisia elementtejä, mikä on hyvä osoitus myös siitä, että teoksia voi aika harvoin lokeroida tiukasti ainoastaan yhteen lajiin.

Dystopia ja utopia herättävät erilaisia tuntemuksia

Teemestarin kirjassa eletään tiukan, makeaa vettä säännöstelevän sotilasvallan alla. Vesirikoksista rangaistaan ankarasti, pahimmassa tapauksessa kuolemantuomiolla. Sotilaiden yllättävät tarkastuskäynnit ja ihmisten suoranainen vainoaminen tuovat etäisesti mieleen jopa toisen maailmansodan aikaiset hirveydet. Totalitaarisen yhteiskunnan kuvaaminen on ominaista klassiselle dystopialle, ja näin Itärannan romaani sitoutuu lajiin laajemmassakin mielessä (Lahtinen 2017, 8). Ekodystopiana ilmastokriisiä tässä mittakaavassa kuvaava teos olisi ilman autoritääristä sotilasvaltaakin yhteiskuntadystopia, joka varoittaa lukijaansa ihmisen nykytoiminnan kestämättömyydestä.

Itärannan ekodystopia rakentaa sotilasvallan ja pelokkaiden kansalaisten avulla kuvaa ihmisen itsekkyydestä ja julmuudesta. Poikkeuksena on kuitenkin Teemestarin kirjan hyväsydäminen päähenkilö Noria, joka päätyy pitkän moraalisen pohdinnan jälkeen jakamaan piilottamistaan vesivarannoista muille. Norian myötätunto ja olosuhteiden lohduttomuus koituvat lopulta jalon päähenkilön kohtaloksi, mikä sai yhden meistä pohtimaan empatian kaltaisten tunteiden kestävyyttä ilmastokriisin keskellä. Miten säilyttää toiveikas, empaattinen tai myötätuntoinen asenne muita ja ympäristöään kohtaan, jos omat mahdollisuudet kaventuvat? Miten välttyä lopulliselta kyynistymiseltä? Entä miten suurta häpeää tulisi jo nyt kokea omasta hyväosaisuudestaan, onko aika jo ajanut kiitollisuudesta ohi? Teemestarin kirja ajaa lukijan painavien moraalisten kysymysten äärelle.

Miten säilyttää toiveikas, empaattinen tai myötätuntoinen asenne muita ja ympäristöään kohtaan, jos omat mahdollisuudet kaventuvat?

Maailmantyttärissä ihmiset sen sijaan nähdään “epäitsekkäinä, rakkauden motivoimina eläiminä, jotka kukoistavat saadessaan työskennellä muiden hyväksi”. Teemestarin kirja vaalii eräänlaista sankarin ja poikkeusyksilön myyttiä, kun taas Enorannan ekoutopiassa luotetaan yhteisöllisyyden voimaan. Romahduksen jälkeinen maailma on saatu rakennettua yhteen hiileen puhaltamalla. Lukijan reaalimaailmassa yhdessä tekeminen on avain, jolla voitaisiin hidastaa tai jopa pysäyttää vallitsevan tilanteen huonontuminen. Maailmantyttärien utopistinen voima tuntuukin piilevän muun muassa nuortenkirjallisuudelle lajityypillisessä tematiikassa, jonka keskiössä ovat toiveikkuus, yhdessä toimiminen ja ystävyys. Yhteispelin merkityksen korostaminen muistuttaa hienosti siitä, ettei ekokriisin ratkaiseminen ole yksilön vastuulla. Enorannan viiden nuoren päähenkilön tarkoituksena ei alun perinkään ollut pelastaa maailmaa, mikä tuntuu lohdulliselta Itärannan sankarimyytin rinnalla.

Toisaalta Maailmantyttärien utopistinen kuvaus yhdessä toimimisen saumattomuudesta myös ärsyttää ja herätti uinuneen kyynikon. Onko ihmiskunnassa näin paljon halua vetää yhtä köyttä? Lukijalle esitellään reaalimaailmassakin mahdollisia ratkaisuja ilmastokriisin seurausten hidastamiseksi, mutta todellisuudessa ratkaisujen toteuttamiseen tarvitaan yksilöiden sijaan paljon vaikutusvaltaisempia toimijoita. Reaalimaailman vastakkainasetteluiden keskellä eläminen ja polarisaation eksponentiaalisen kasvamisen seuraaminen ovat johtaneet siihen, että yhdessä toimimiseen perustuvaa “parempaa maailmaa” on vaikea kuvitella. Se tuntuu ikään kuin tyhjältä lupaukselta tulevaisuudesta.

Itärannan romaanin selkein motiivi on vesi, joka tematisoituu nimenomaan ympäristökysymyksenä. Tämä linkittää Teemestarin kirjan ekodystopian alalajiin (ks. esim. Janhunen 2019, 11–12). Kaikki elämä on riippuvaista vedestä, senhän tietää jokainen. Meille hyväosaisille vesi ja veden riittävyys on lähes itsestäänselvyys, vaikka sen ei tulisi olla. Me saamme ainakin vielä toistaiseksi nauttia elementin tarjoamasta rauhoittavasta solinasta, virkistävästä viileydestä ja rentouttavasta painottomuuden tunteesta.

Teemestarin kirjassa vesi ei näyttäydy pelkästään rauhoittavana elementtinä, vaan teoksen sisällä siihen yhdistyy pelkotiloja ja ahdistusta, joihin lukijan on mahdollista samastua Itärannan vahvan kuvauksen ansiosta. Vesipulaan linkittyvät vaikeat tuntemukset ovat lähempänä ilmastoahdistusta kuin sotilasvallan kuvauksen aiheuttamaa “tavallista” ahdistusta. Romaanissa veden ja elämän riippuvuussuhde on jatkuvasti esillä ja vesipulan kuvataan kulkevan käsi kädessä kuoleman kanssa:

Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin. – – Meidät erottaa tomusta vain vesi, eikä vettä voi pidättää. Se valuu sormien ja huokosten ja ruumiiden läpi, ja mitä enemmän käperrymme kokoon, sitä kiireemmin se tahtoo meidät jättää. Kun vesi on valunut tyhjiin, kuulumme vain maalle.

Itärannan romaanissa on siis sekä perinteisen dystopian että ekodystopian painostavaa tematiikkaa, ja on varmasti lukijakohtaista, kumpi nostaa vaikeat tuntemukset pintaan voimakkaammin. Teemestarin kirjan ahdistavuus on rakennettu nerokkaasti, koska lukukokemustemme mukaan samaa emootiota aiheuttavat tekijät tukevat toisiaan hienosti: veden loppuminen ohjaa lukijan ekokriittiseen tematiikkaan, ja sotilasvaltio vahvistaa ahdistuksen emootion vaikutusta. Painostavaa ilmapiiriä tuntuvat tukevan myös siellä täällä tarjotut toivonkipinät, kuten yksi meistä kuvaa lukupäiväkirjassaan:

“Aina, kun kriisin keskellä elävien hahmojen keskuudessa esiintyi toivoa, tunsin ikään kuin odottavani sitä tapahtumaa, joka tuonkin pirskahduksen tukahduttaisi.”

Teemestarin kirjan ahdistavaa tematiikkaa tasapainottavat kuvaukset hiljentymään kutsuvista ja rauhassa toteutetuista teeseremonioista. Teeseremoniat tarjoavat lukijalle hetken, jolloin muistaa taas hengittää. Romaanin ahdistavuutta kyseenalaistaa myös Itärannan lähdeveden kirkas kieli, joka soljuu ja solisee tunturipuron lailla läpi teoksen. Kieli tuntuu rauhoittavassa viipyileväisyydessään hyvältä. Kontrasti teoksen käsittelemien aiheiden ja kauniin kielen herättämien affektien välillä on suuri. Lukemisen herättämästä tuntemussekamelskasta tulee outo ja ristiriitainen, kun vatsanpohjaan pesiytyy koko kehon jonkinlaiseen jännitetilaan pakottava ahdistusmyökky, mutta samanaikaisesti voi kokea pehmeää ja lämmintä mielihyvää lyyrisestä kielestä.

“Mitä meistä tulee isona?” Tällaista kysymystä ei esitetä Teemestarin kirjassa, vaan Maailmantyttärissä, sillä siinä päähenkilöt suhtautuvat tulevaisuuteen toiveikkaasti. Se tuntuu lukijasta luonnolliselta, kuuluvathan pohdinnat tulevaisuuden ammatista ja urasta nuoruuteen. Enorannan ekoutopiassa on tilanne, jossa nuoret naispäähenkilöt uskaltavat ja voivat miettiä suunnitelmia tulevaisuudelle ilman akuuttia pelkoa siitä, että tulevaisuus viedään heiltä pois. Nuoret jaksavat myös muistuttaa toisiaan siitä, mikä maailmassa on hyvin ja mikä on menossa entistä parempaan suuntaan.

“Mitä meistä tulee isona?”
Tällaista kysymystä ei esitetä Teemestarin kirjassa, vaan Maailmantyttärissä.

”Ihastumisia ja seksiä, jes, ihanaa!” lukee lukupäiväkirjan virkaa toimittavissa muistiinpanoissa. Toden totta, Enorannan Maailmantyttärissä päähenkilöiden elämään mahtuu myös tunne-elämän hattaraisuutta ja nautintoa. Enorannan romaanissa monenlaiset tunteet uskalletaan päästää valloilleen, toisin kuin pelkoon ja ahdistukseen keskittyvässä Teemestarin kirjassa. Mielestämme tämä on ihanaa, raikasta ja lohdullista, mutta yksi nostaa esiin myös epäuskottavuuden siemenen:

“Tavallaan Maailmantyttärien tunneskaala tuntuu lohdulliselta Teemestarin kirjan Norian pessimistisyyteen verrattuna, mutta toisaalta elämänilon säilyvyys tuntuu vaikeasti kuviteltavalta mahdollisuudelta päähenkilöiden traumaattiset kokemukset huomioon ottaen. Entäpä päähenkilöiden ryhmän ulkopuolelle jäävät ihmiset? Kuinka moni on lamaantunut kokemistaan menetyksistä? Miten nopeasti yhteiskunta on toipunut romahduksen lohduttomuudesta?”

Nuorten päähenkilöiden kokemat, kaiken alleen peittävät tunnemyrskyt pistävät hymyilyttämään. Juuri tuollaistahan elämä oli silloin täysi-ikäisyyden kynnyksellä! Maailmantyttärien tunnekuvaukseen on helppo samastua ja teini-iän tunne-elämämuistoihin pääsee sukeltamaan, kun uskottavat tunnekokemukset hiipivät teoksen sivuilta lukijan mieleen. Enorannan rönsyilevä ja rohkea nuorten naisten tunteiden kuvaus saattaa tarttuvuudessaan saada lukijan unohtamaan ekokriittisen luennan, minkä vuoksi teos tuntuu karkaavan ekoutopian alalajista nuortenkirjallisuuden kevyeen päähän. Vaikka ekokriittinen tematiikka saattaa välillä unohtua, on rakentunut etäisyys myös mielekästä ja tarpeellista, kuten yksi meistä kirjoittajista romaania lukiessaan pohti:

“Teini-ikäisten elämän rönsyily sai minut välillä unohtamaan näkökulman, josta alunperin lähdin teosta lukemaan. Kuitenkin aina muistettuani, mistä oli kyse, nimenomaan utopian antama tila tavallisen elämän tavallisiin hetkiin sekä vilpittömät onnellisuuden kokemukset tuntuivat jälleen varsin lohdullisilta. Haluan, että tulevaisuudessa on mahdollisuus elää noin, ja se voi vielä toteutuakin.”

Eskapismi – pako lintukotoon vai sukellus ahdistuksen ytimeen?

Molemmissa teoksissa eletään kriisin jälkeisessä maailmassa, mutta erona on se, että Maailmantyttärissä luonto on palautunut loistoonsa ja kriisin vaikutuksista on opittu tasa-arvoisemmiksi ja kunnioittavammiksi, kun taas Teemestarin kirjassa kriisi on ajanut tiukkaan totalitarismiin, tuhoutuneeseen luontoon ja pelon kontrolloimaan odotukseen. Negatiivisempaa tunnelmaa luo Teemestarin kirja, mutta teosten lukemisen jälkeistä olotilaa tarkastellessa herää kysymyksiä lukukokemuksen tunnetilatuloksesta.

Utopia- ja dystopiakirjat edustavat eskapismia kumpikin omalla tavallaan. Maailmantyttäriä lukiessaan on helppo paeta Maailmankodin lintukotoiseen ympäristöön ja tuudittautua ajatukseen siitä, että kriisin jälkeinen maailma voi selvitä ja elpyä vielä nyky-yhteiskuntaamme paremmaksi. Toki herää toivo päätyä Maailmankodin kaltaiseen tilanteeseen ilman kriisiä, mutta tuntuu lohdulliselta ajatukselta, että vaikka maailmanloppu saattaa viedä meidät tullessaan, tulevat sukupolvet ottavat opikseen ja luovat ihanneyhteiskuntamme.

Teemestarin kirjan dystooppinen, pölyinen ja ahdistava ympäristö on sen sijaan varsin luotaantyöntävä, mutta jollakin tapaa myös hyvin lohdullinen; emme vielä elä katastrofissa, ja jos toimimme nyt, voimme välttää sen. Yhden meistä on vaikea myöntää, miten paljon reaalimaailman tilanne vaikutti lukukokemuksiin. Itärannan romaanin ekodystopia tuntuu herättävän suurempia tunteita, kuten realistisen pelon siinä kuvatun tulevaisuuden toteutumisesta. Totalitarististen hallintojen ja vesipulan nykyinenkin toteutuminen herättää kysymään, mikä estää maailmaa lipumasta Teemestarin kirjan tilanteeseen tulevaisuudessa. Jos vesi on valtaa, sitä pyrkii joku varmasti hallitsemaan.

Jos vesi on valtaa, sitä pyrkii joku varmasti hallitsemaan.

Varoittavien esimerkkien kiehtovuus voi perustua joko eskapismiin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa (Lahtinen 2019, 329) tai tarpeeseen kohdata omat pelot fiktion kautta. Etenkin nuorten keskuudessa viime vuosikymmenen ajan eksponentiaalisesti lisääntynyt ilmastoahdistus voikin toimia ekodystopioille, ilmastofiktiolle ja postapokalyptiselle kirjallisuudelle polttoaineena, inspiraationa ja tilauksena yhä uusille teoksille. Ekokritiikin tarkasteleminen tästä näkökulmasta luo kuitenkin paradoksin, mikäli puhutaan ekoutopioista. Jos ilmastoahdistus toimii inspiraationa, johtaako ahdistusta lieventävä utopia lopulta inspiraation katoamiseen?

Toisaalta, miten mielekästä kolmen enemmän tai vähemmän ilmastoahdistuneen, kohta yliopistokoulutetun nuoren edes on tarkastella tunteitaan ja ajatuksiaan ilmastokirjallisuuden äärellä? Koulutustaustamme ja lukeneisuutemme takia – tai ansiosta – luemme teoksia mahdollisesti hieman eri otteella kuin muu yleisö ja kykenemme kirjallisuuden moniulotteiseen ja teoreettiseen analysointiin. Siitä huolimatta päädyimme siihen epämieluisaan lopputulemaan, että dystopiat motivoivat meitä toimimaan utopioita tehokkaammin. Luovatko kauan kaipaamamme utopiat lopulta uuden polttoaineen ilmastofiktiolle? Siihen emme osaa vastata, voimme vain toivoa.

Kohdeteokset

Enoranta, Siiri 2022: Maailmantyttäret. Helsinki: WSOY.

Itäranta, Emmi 2015/2012: Teemestarin kirja. Helsinki: Teos.

Lähteet

Helle, Anna & Hollsten, Anna 2016: Tunnetko kirjallisuutta? Johdatus suomalaisen kirjallisuuden tutkimukseen tunteiden ja tuntemusten näkökulmasta. Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. Toim. Anna Helle & Anna Hollsten. Helsinki: SKS, 7–33.

Janhunen, Tuuli 2019: ”Eivät hekään ajatelleet meitä.” Emmi Itärannan Teemestarin kirja ekodystopiana. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.

Lahtinen, Toni & Isomaa, Saija 2017: Kotimaisen nykydystopian monet muodot. Teoksessa Joutsen/Svanen. Erikoisjulkaisuja 2. Pakkovaltiosta ekodystopiaan – Kotimainen nykydystopia. Toim. Toni Lahtinen & Saija Isomaa, 7–16.

Lahtinen, Toni 2019: Vedenpaisumuksen pyyhkimät kartat. Ilmastonmuutos 2000- luvun suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Teoksessa Muistikirja ja matkalaukku. Muotoja ja merkityksiä 2000-luvun suomalaisessa romaanissa. Toim. Elina Arminen ja Markku Lehtimäki. Helsinki: SKS, 326-347.

Lastentietokirjoja ekokriisissä

Laura Ertimo

Kirjoitan tietokirjoja alakouluikäisille lapsille. Viimeaikaisten kirjojeni aiheita ovat olleet ilmastonmuutos ja luontokato. Tässä tekstissä hyppelehdin aikajanalla, jossa on muistiinpanoja hiilidioksidista, ekokriisistä ja 2010-luvun lapsista. Aikahyppyjen avulla pohdin, kuinka vaikeaa on hahmottaa ihmisen aiheuttamien laajamittaisten ympäristömuutosten nopeutta. Sadassa vuodessa tapahtuva muutos muistuttaa meteoriitin iskua, jonka aiheuttaman tuhon jälkeinen uusi tasapaino syntyy tulevina vuosimiljoonina. Kulttuurievoluutio on tempoltaan paljon nopeampaa. Kirjojeni kohderyhmää ovat lapset, joiden elinaikana ihmiskunta tutkii kykyään ennennäkemättömän nopeisiin korjausliikkeisiin.

Kirjojeni kohderyhmää ovat lapset, joiden elinaikana ihmiskunta tutkii kykyään ennennäkemättömän nopeisiin korjausliikkeisiin.

2010-luku

Nykyiset alakoululaiset ovat 2010-luvun lapsia.

Järjestetään lasten kanssa puiden istuttamista. Kuinka voimauttavaa onkaan nähdä pienen taimen ponnistavan maasta! On yleisesti hyväksyttyä tarjota lapsille kokemus siitä, miten omaan lähiympäristöön voi vaikuttaa rakentavasti.

Sitten isompana lapset ehkä hoksaavat, kuinka pieni teko kytkeytyy suurempaan kokonaisuuteen. Hakkuita lisätään, ja millä tahansa kotimaanmatkalla maisema on harsuinen. Voit istuttaa taimen, mutta et saa metsää. Vaikka taimi saisi ikääntyä arvokkaasti, puu olisi vanha vasta kun olet jo kuollut.

1970-luku

Alakoululaisten vanhemmat olivat ehkä pilke omien vanhempiensa silmäkulmassa silloin, kun ihmistoiminta viimeksi mahtui maapallon ekologisille harteille. Lähteestä riippuen ihmiskunta alkoi syödä tulevien vuosien ja sukupolvien eväitä jossain vuosien 1970 ja 1980 välillä. Se oli yksi keikahduspiste, jota varten ei ollut mittaria silloin kun se tapahtui.

Ihmiskunta alkoi syödä tulevien vuosien ja sukupolvien eväitä jossain vuosien 1970 ja 1980 välillä.

Voidaan väitellä vaikka maailman tappiin siitä, koska ihmiskunta lähti tuhoisalle polulle (laskeutuessaan puusta vai keksiessään Kehruu-Jennyn). Viimeistään toisen maailmansodan jälkeen monen ihmistoimintaa ja sen seurauksia mittaavan käyrän kaari on kääntynyt eksponentiaalisen kasvun suuntaan. Minun ja vanhempieni sukupolvet ovat kasvaneet kasvun maailmaan ja kulttuuriin.

1900-luku

Svante Arrhenius hahmotteli ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden ja Maan pintalämpötilan välisen yhteyden vuonna 1896. Sinä vuonna maailmanlaajuiset fossiilienergian ja sementtiteollisuuden hiilidioksidipäästöt olivat 1,53 miljardia tonnia. Vajaan sadan vuoden kuluttua kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC aloitti toimintansa. Silloin, vuonna 1988, CO₂-päästöjä kertyi 22,1 miljardia tonnia. Osa nykyisten alakoululaisten vanhemmista oli jo koulun penkillä, mutta tuskin kuuli siellä ilmastonmuutoksesta. Ilmastokriisi valtavirtaistui puheenaiheeksi nykyisten alakoululaisten elinaikana. Vuonna 2019 CO₂-päästöt olivat 36,7 miljardia tonnia. Hiilidioksidipäästöt kasvavat ja kasaantuvat taivaalle näkymättömiksi myrskypilviksi.

Ilmastokriisi valtavirtaistui puheenaiheeksi nykyisten alakoululaisten elinaikana.

Lokakuu 2018

Kirjojeni kohderyhmä on syntynyt ekokriisiä elävän ihmiskunnan jäseniksi, lukijat lienevät sen hyvinvoivinta ja turvatuinta osajoukkoa. Yhdessä kuvittaja Mari Ahokoivun kanssa olemme etsineet vastauksia siihen, minkälaisilla avauksilla alakoululaisia voisi tukea ekokriisin tiedollisessa käsittelyssä. Ihme ilmat! Miksi ilmasto muuttuu (Ertimo&Ahokoivu, Into Kustannus) ilmestyi vuonna 2019. Hetkeä aiemmin, lokakuussa 2018, IPCC:n 1,5 asteen raportti ylitti median julkaisukynnykset laajalla rintamalla ja Greta Thunbergin koululakko käänsi katseet nuoriin ilmastoaktivisteihin.

On näköharha, että aikuiset muotoilevat ja hallitsevat alakoululaisten maailmaa. Uutiset eivät kierrä lasten korvia. Katastrofiuutisten muodossa sinkoilevat ilmastotiedon sirpaleet satuttavat lapsia taatusti enemmän kuin kirja. Vaan löytävätkö kirjat lukijansa?

Uutiset eivät kierrä lasten korvia.

2021

Lukutaidon eriytymisestä on tulossa yksi suomalaista yhteiskuntaa luokkiin jakava tekijä. Uhka on pantu merkille, joten nykyiset alakoululaiset ovat lukutaitokampanjoiden kohderyhmä. Heidän nuoruuttaan ohjaa muiden strategioiden joukossa myös Kansallinen lukutaitostrategia ja siitä johdettu lukutaito-ohjelma. Kampanjoissa on Don Quijote -henkinen asetelma: on ylikansallinen digitaalinen todellisuus ja kirja-alan urhea kamppailu kynää heilutellen.

Lapset imeytyvät digitaalisten alustojen kalteville pinnoille. Pelin palkinto napsahtaa synapsehin tarkasti laskelmoidulla – lähes olemattomalla – viiveellä. Mitä kirja voi tarjota sinisen valon kasvateille? Lukemisen ja kirjallisuuden ammattilaiset haluaisivat sanoa: pakopaikan, levon, empatiakyvyn, ratkaisun avaimet, kaiken!, mutta lapset hakevat taitoja ja kokemuksia omapäisesti. Heidän huomiostaan kamppailevat monet.

Kirjaa tekevän on uskottava välineensä lumoon. Kuvitetussa lastentietokirjassa on tarjolla palanen ihmismieltä läpi vuosituhansien kiehtoneeseen palapeliin maailman olemuksesta. Vakaina aikoina tieto on uteliaan mielen ruokaa, kriisiaikana tieto on elinehto; ajattelen tietokirjan etsimisen vimmaa Maja Lunden Mehiläisten historiassa. Tietokirja lupaa raottaa jonkin salaisuuden verhoa, ja sen on pidettävä lupauksensa.

Kirjaa tekevän on uskottava välineensä lumoon.

Ilmastokriisistä ja luontokadosta kertova tietokirja etsii ilmassa roikkuvia kysymyksiä ja reittejä vastausten luo. Kirja on niin paljon lempeämpi väline kuin liikkuva kuva ja ääni, jonka tempon ja sävyn päättää joku muu. Kirja on kokonaisuus. Lukemisen tahdin voi itse päättää. Parhaassa tapauksessa ymmärrystä kasvatetaan rinnakkain aikuisen kanssa. Kirjan äärellä luodaan yhteyksiä.

2030, 2050

Maailmanlaajuisten ympäristökriisien mittaluokat, sidonnaisuudet ja polkuriippuvuudet ovat mykistyttäviä. Ilmastotavoitteita on asetettu, mutta ei saavutettu. Suomen hiilineutraaliustavoite on lähellä, vuodessa 2035. Vaikka kansallisissa ja kansainvälisissä toimenpiteissä onnistuttaisiin yli odotusten, ei ole liioiteltua olettaa, että vuonna 2035 maailma palaa useammasta kohdasta kuin nyt. Silloin 2010-luvun lapset ovat aikuisuuden alussa, heidän aivonsa vasta asettumassa aikuisuuteen. Vuonna 2050 monet nykyalakoululaisista ovat vanhempia itse.

Tutkimusyksikkö Bios on esittänyt arvion, että näköpiirissämme on rinnakkain ja päällekkäin kiihtyviä nopeita ja hitaita kriisejä ennemmin kuin suvantoja, joista käsin ilmastonmuutosta tai luontokatoa voisi torjua ilman akuuttia pandemiaa, sotaa tai muuta häiriötilaa. Liian moni pitää nyky-yhteiskuntaa oletusarvona ja kestävyysmurrosta liian kalliina vaihtoehtona, jonka voi ottaa tai jättää. Kuitenkin yhteiskunnan perusteita myöten muokkaava kestävyysmurros on pienempi muutos kuin sivilisaation hallitsematon syöksy, jonka melko pienetkin ympäristömuutokset saavat tönäistyä käyntiin.

Ajatus on sukua sille, että voisimme valita joko ympäristökriisin käsittelyn lasten kanssa tai jättää asian käsittelyn tuonnemmaksi. Maailmaan avautuminen ja maailman oppiminen ovat lasten oikeuksia. Rakennamme ja ylläpidämme maailmanlaajuisia järjestelmiä; jotta lapset voivat kasvaa täysivaltaisiksi toimijoiksi tähän todellisuuteen, heille on tarjottava näkymä koko maailmaan. Sekä taitojen että tietojen oppiminen on sidottava laajaan kontekstiinsa. Maailman hahmo, maailmankuva muokkaantuu läpi elämän.

Ekokriisin todellisuutta joko käsitellään yhdessä aikuisten ja lasten ymmärrystä rinnakkain kehittäen tai lasten ja aikuisten tietoisuutta padotaan erilleen ikätasoisuuteen vedoten. Ekokriisin kauheus on luonteeltaan fyysistä. Konkreettiset muutokset vaativat tulla käsitetyiksi. Kirjoittaminen on yksi tapa etsiä uutta puheenpartta.

Ekokriisin kauheus on luonteeltaan fyysistä.

2100

2010-luvun alun suomalaisten vauvojen keskimääräinen elinajanodote huitelee jossain 80 ja 90 vuoden välillä. Vuosi 2100 on monien ilmastohahmotelmien kaukaisin rajapyykki, jotain lähes kuviteltavissa olevan tulevaisuuden tuolla puolen olevaa. Itse en saa tietää, millaista on vuonna 2100, mutta oletettavasti osa lukijoista on edelleen hengissä.

Saisinpa kirjeen vuodelta 2100, vanhukselta joka löytää Ihme ilmat ja muistaa hämärästi lukeneensa sen lapsena. Syyttäisikö 90-vuotias lukija minua lapsuutensa peloista tai liian vaikeista aiheista vai nauraisiko (katkerasti) optimismille. Löytäisikö hän kirjasta ajatuksen, joka kantaa vuosikymmenten yli?

Kirjoitan lastentietokirjaa, koska haluan osallistua elämän ylläpitämiseen. Totisen leikin sääntöihin kuuluu, että lopputulos ei ole tiedossa.

Laura Ertimo on maantieteilijä ja vapaa tietokirjailija Helsingistä. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta. Ertimon tuotantoa on ilmestynyt lukuisilla kielillä muun muassa eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvalloissa. Vuonna 2020 Suomen tietokirjailijat palkitsivat Ertimon Tietopöllöllä. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana ollut Aika matka! sai Lauri Jäntin säätiön jakaman Tieto-Laurin.

Lukutaito ei ole enää pitkään aikaan merkinnyt ainoastaan kykyä lukea ja tulkita kirjoitettua tekstiä. Ainakin 1990-luvulta alkaen lukutaidon määritelmä on kattanut kirjoitetun tekstin lisäksi monenlaisten muiden tekstien lukemisen ja tuottamisen tavat, informaatioteknologioiden käytön sekä laaja-alaisen yhteiskunnallisen osallistumisen. Nykyään puhutaankin esimerkiksi medialukutaidosta, visuaalisesta lukutaidosta tai jatkuvaa oppimista ja osallistumista painottavasta monilukutaidosta. Lukutaito tarkoittaa siis nykyään niitä moninaisia taitoja, joita oppiminen, kommunikaatio ja yhteiskunnallinen osallistuminen tänä päivänä vaativat.

Lukutaito-käsitettä käytetään myös ihmisen ja ympäristön suhteiden tarkasteluun. Tällöin puhutaan esimerkiksi ympäristölukutaidosta, ekologisesta lukutaidosta tai ekolukutaidosta. Näitä termejä käytetään myös toisilleen rinnakkaisina. Suomessa toimittaja Mikko Pelttari taasen on kirjoittanut ilmastolukutaidosta teoksessaan Lämpenevä Maa – ilmastolukutaidon käsikirja. Hänelle ilmastolukutaito merkitsee kykyä suhtautua avoimen kriittisesti ilmastonmuutoksesta tuotettuun tietoon sekä kykyä ottaa osaa ilmastonmuutosta koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tässä tekstissä olen päätynyt käyttämään termiä ympäristölukutaito – ikään kuin parina käsitteelle ympäristökirjoittaminen, josta kerron pian lisää. Kiteytettynä ympäristölukutaidon voi ymmärtää tarkoittavan niitä keinoja ja valmiuksia, joita elämä ilmasto- ja ympäristökriisin aikana vaatii, kuten esimerkiksi ympäristötiedon kartuttamista tai ympäristösuhteen vahvistamista. Ajatus ympäristölukutaidon tärkeydestä ei sinänsä ole uusi. Esimerkiksi David Orr peräänkuulutti jo 1990-luvulla ekologista lukutaitoa, jossa yhdistyi luonnosta tietäminen ja välittäminen sekä valmiudet sen suojelemiseen.

Kuvittelun tärkeydestä

Jos lukutaito käsitteenä on laajentunut tarkoittamaan myös muita taitoja kuin kirjoitetun tekstin ymmärtämistä, miten ympäristölukutaito sitten liittyy kirjallisuuteen? Useat tutkijat ovat korostaneet kirjallisuuden mahdollisuuksia vahvistaa kuvittelukykyä, joka taas voi auttaa yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisessa. Miten muuttaa maailmaa paremmaksi, jos emme ensin pysty kuvittelemaan parempaa maailmaa?

Kuvittelukyvyn voisikin ajatella olevan tärkeä osa ympäristölukutaitoa: sen avulla kuvittelemme suhdettamme ympäristöön uudelleen. Esimerkiksi ympäristöpedagogi Veli-Matti Värri on muistuttanut ekologisen kuvittelukyvyn tärkeydestä nimenomaan ympäristökasvatuksessa. Voidaan siis ajatella, että kirjallisuus ja kirjoittaminen vahvistavat tällaista kuvittelukykyä, ja kirjallisuuden (sekä laajemmin taiteen) rooli osana ympäristökasvatusta onkin tunnustettu.

Myös Pelttari peräänkuuluttaa mielikuvitusta sekä tarinoita, joiden avulla ilmastokeskustelua voidaan tuoda ihmisten lähelle: ”Ilmastokriisi tarvitsee kertomuksia tullakseen ymmärrettäväksi, ja kertomuksissa pitää esiintyä roolihahmoja, oikeita tai yleistettyjä ihmisiä.” Hän kuitenkin muistuttaa, että kertomukset voivat myös ”vääristää mittasuhteita” ja korostaa yksilöitä silloin, kun tulisi puhua laajoista yhteiskunnallisista rakenteista. Tunteisiin vetoavat yksilötarinat ovat silti hänen mielestään tärkeitä, koska ne tarjoavat samastumiskohteita: ilmastokriisi kun saattaa muuten jäädä hyvin etäiseksi, jos asuu alueella, jolle sen vaikutukset eivät vielä ole iskeneet rajusti.

Ilmastokriisin aikana kirjallisuus voisikin vahvistaa kuvittelukykyä esimerkiksi kutsumalla lukijaa samastumaan sellaisen ihmisen elämään, joka elää vaikkapa ilmastokriisin kuivattamalla alueella. Samalla se voi vahvistaa ympäristölukutaitoa haastamalla lukijaa pohtimaan omaa paikkaansa muuttuvassa ilmastossa ja ympäristössä. On kuitenkin tärkeä muistaa, ettei kirjallisuus välttämättä aiheuta samastumisen kokemuksia, vaan tätä täytyy edesauttaa pedagogisin keinoin, esimerkiksi kannustamalla opiskelijoita dialogiin ja toisen kokemuksen pohtimiseen.

Ympäristökirjoittaminen ajattelua avartamassa

Entäpä sitten kirjoittaminen? Miten kirjoittaminen voisi käytännössä toimia ympäristölukutaitona? Yhteiskuntatieteilijät Juha Suoranta ja Olli Pyyhtinen väittävät, että kirjoittamalla voi avartaa ajattelua, herättää uusia näkökulmia sekä kehittää uusia tapoja tuottaa tietoa. Suoranta ja Pyyhtinen eivät ole yksin väitteidensä kanssa.

Käytännössä ajattelua voisi avartaa esimerkiksi mahdollisia maailmoja spekuloimalla ja niistä kirjoittamalla tai toislajisten eläinten ja olentojen näkökulmia kuvittelemalla. Tutkija-taiteilija Henna Lainisen Ilmastonmuutos minussa -työpajat ovat myös osoittaneet, että kirjoittaminen ja siitä keskusteleminen auttaa käsittelemään monenlaisia ilmastokriisiin liittyviä tuntoja.

On myös kehitetty erityisiä menetelmiä ihmisten ympäristösuhteen vahvistamiseksi. Tällaisessa ympäristökirjoittamisessa tyypillinen kirjoittamisen (ja sen opettamisen) strategia on ollut lähiluonnon havainnoiminen esimerkiksi päiväkirjamaisesti. On ajateltu, että luontohavaintojen tekeminen herkistää tiedostamaan lähiluonnon rikkauden siten myös välittämään siitä.

Tutkija Isabel Galleymore on kuitenkin kritisoinut paikkasidonnaista kirjoittamista ja varoittanut, että lähiluontoon kiinnittyminen saattaa saada kirjoittajan keskittymään vain omaan lähiympäristöönsä ja siten unohtamaan esimerkiksi globaalin ilmastokriisin vaikutukset muualla – sekä omien tekojen vaikutukset muualla sijaitseviin paikkoihin. Jos oma lähiluonto on puhdasta ja rehevää, tarvitseeko ilmastonmuutoksestakaan oikeastaan välittää?

Galleymore onkin ehdottanut, että lähiluonnon havainnoinnin sijaan ympäristökirjoittaja voisi keskittyä havainnoimaan sitä, mitä itselle tutuissa paikoissa ei ole. Tällä tapaa ympäristökirjoittaminen voisikin avartaa jokapäiväisiä paikkakokemuksiamme – ja kenties vahvistaa myös ympäristölukutaitoa eli ihmisen paikan hahmottamista osana biosfääriä.

Vaikka ympäristön tarkkaan havainnointiin pohjaavaa kirjoittamista on hyödynnetty ympäristöpedagogiikassa, ympäristökirjoittamisen tulisi suunnata luonnon havainnoinnista myös luovempiin metodeihin, kuten esimerkiksi runouteen. Luova kirjoittaminen mahdollistaakin esimerkiksi erilaiset näkökulmanvaihdokset, poissaolevien paikkojen tai ilmiöiden sekä tulevien tapahtumien spekuloinnin, tulevaisuuden ihmisten puhuttelun tai oman kehon tuntojen sanallistamisen osana muuttuvaa ympäristöä. Kollektiivisten kirjoitusharjoitusten avulla ympäristösuhdetta voi myös tutkailla yhdessä. Luovan kirjoittamisen mahdollisuudet tulisi siis tunnistaa entistä laajemmin ympäristöpedagogiikassa, osana ilmastokriisin ajan vaatimaa ympäristölukutaitoa.

Kuvassa on pöydälle kerättyjä luonnonmateriaaleja, kuten kiviä, oksia ja käpyjä, sekä valkoisesta paperista revittyjä liuskoja, joille opiskelijat ovat kirjoittaneet lyhyitä tekstejä. (Aino-Kaisa Koistisen ohjaamassa ympäristökirjoittamisen työpajassa toteutettu kollektiivinen runoteos; kuva © A.-K.K., julkaistu työpajan osallistujien luvalla).

Aino-Kaisa Koistinen

Kirjoittaja on nykykulttuurin tutkimuksen tohtori (JYU), mediakulttuurin dosentti (TY), runoilija, vapaa kirjoittaja ja luovan kirjoittamisen opettaja. Hän työskentelee hankkeessa tutkijana. Koistinen tekee tutkimustaan myös osana Jyväskylän yliopiston monilukutaidon profilointialuetta (MULTILEAP).

Lähteitä

Galleymore I. (2020): Teaching environmental writing: ecocritical pedagogy and poetics. London: Bloomsbury Academic.

Koistinen, A.-K., H. Laininen, R. Niemi-Pynttäri & N. Sääskilahti (tulossa): Ehdotuksia luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikaksi. Joutsen/Svanen.

Lähdesmäki, T. & A.-K. Koistinen (2021): “Explorations of linkages between intercultural dialogue, art, and empathy.” Teoksessa Dialogue for Intercultural Understanding: Placing Cultural Literacy at the Heart of Learning. Toim. F. Maine & M. Vrikki. Cham: Springer, 45–58.

McBride, B.B. (2011): Essential elements of ecological literacy and the pathways to achieve it: Perspectives of ecologists. PhD dissertation. University of Montana.

New London Group (Cazden, C., B. Cope, F. Fairclough, J. Gee, M. Kalantzis, J. Cook, G. Kress, A. Luke, C. Luke, S. Michaels, and M. Nakata, 1996): “A Pedagogy of Multiliteracies: Designing Social Futures.” Harvard Educational Review 66 (1), 60–92.  

Orr, D. W. (1990): “Environmental Education and Ecological Literacy: Knowing, Caring, and Practical Competence.” The Education Digest, 55(9), 49–53.

Pelttari, M. (2021): Lämpenevä maa – ilmastolukutaidon käsikirja. Tampere: Vastapaino.

Suoranta, J. & Pyyhtinen, O. (2021): “Kaunokirjallisuuden käyttö yhteiskuntatutkimuksessa.” Teoksessa Tutkiva mielikuvitus. Luovat, osallistuvat ja toiminnalliset tutkimusmenetelmät yhteiskuntatieteissä. Toim. S. Ryynänen & A. Rannikko. Tallinna: Gaudeamus, 33–56.

Värri, V.-M. (2018): Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.

Weik von Mossner, A. (2017): Affective ecologies: Empathy, emotion, and environmental narrative. Columbus: The Ohio State University Press.

Miten sinulla menee? Oma vastaukseni näin Ukrainan sodan ja ilmastokriisin keskellä ei ole amerikkalaistyyppinen ”kaikki hyvin”. Maailman tilanne kuormittaa ja tiedän, että en ole suinkaan ainoa.

Tutkin työkseni ympäristötunteita ja laajemminkin maailman tilan herättämiä reaktioita ihmisissä. Erilaiset tekstit ovat tärkeässä asemassa sekä tunteiden esiin tuojina että parhaimmillaan niiden käsittelyn auttajina. Kirjallisuudentutkija, jonka tuotanto on ollut itselleni erityisen arvokasta ympäristötunteiden suhteen, on pohjoisamerikkalainen Stephen Siperstein. Erityisesti hänen ajatuksensa romuna olemisen pedagogiikasta on puhutellut itseäni tänä talvena.

Siperstein on jo vuosien ajan tarkastellut kirjoittamisen mahdollisuuksia ympäristökriisin käsittelyssä. Hänen väitöskirjansa, joka on vapaasti ladattavissa netistä, käsittelee laajasti kirjallisuutta, ilmastotunteita ja kasvatusta. Siperstein tarkastelee esimerkiksi muistelmatekstejä ilmastonmuutokseen liittyvistä kokemuksista sekä ilmastofiktiota (cli-fi). Väitöskirjasta tekee poikkeuksellisen se avoimuus, jolla Siperstein tuo esiin oman opetus- ja tutkimusprosessinsa vaikeutta sekä palkitsevuutta.

Runojen kirjoittaminen on Sipersteinille tärkeä kanava tunteiden ja ympäristökriisin käsittelyyn. Väitöskirjakin sisältää useita runoja, ja osa niistä kuvaa ilmastoaiheiden opettamisen haastavuutta. Siperstein kertoo tiestä, joka vei hänet tietopainotteisuudesta taitopainotteisuuteen. Nykyään hän pyrkii kuuntelemaan opiskelijoiden kokemuksia ja tunteita. Eräänlaisessa mentorin roolissa hän tarjoaa keskustelu– ja tutkimusmahdollisuuksia, joiden tavoitteena on vahvistaa toimijuuden tunnetta ja maailman sietämisen taitoja.

Keväällä 2021 Siperstein julkaisi kasvatusta käsittelevän esseen Broken World Teaching: opettamista särkyneessä maailmassa. Essee käsittelee sekä aiheen että muotonsa kautta sirpaleisuutta. Siperstein kokoaa yhteen monenlaisia palasia: asiatekstiä ja proosaa, opiskelijoiden ja opettajien kokemuksia, teorioita ja käytäntöjä. Hän kutsuu näitä hylkytavaroiksi tai romuiksi (wreckage): ne ovat kuin ajopuita ja muita maailman rannalta löytyviä rikkoutuneiden asioiden kappaleita.

Romua saatetaan nykyään pitää likaisena roskana, mutta Siperstein muistuttaa, että historiassa ajopuut ja hylkytavarat ovat usein olleet hyvin tärkeitä raaka-aineita sekä ihmisille että monille muille elämänmuodoille. Teksti kutsuu kohtaamaan sirpaleita, ajopuita, hylkytavaraa – ja samalla näkemään oman romuna olemisemme.

Englannin kielessä on verbi ’salvage’, joka merkitsee tavaran pelastamista hylyn tai romun keskeltä. Romussa ja osittaisen särkymisen prosessissa voi olla jotain hyvin arvokasta, vaikka tuskaa ja vahinkoa ei pidäkään vähätellä. Haaksirikoista voi oppia jotain merkittävää. Hylkytavaran keskeltä voi löytyä arvokkaita ja kestäviä rakennuspuita. Posthumanistisesti lohtua tuo se, että monenlaiset elämänmuodot voivat löytää ravinteita ihmiskunnan jäljiltä.

Romuna oleminen laajentuu siten esseessä myös yleiseksi vertauskuvaksi nykymaailmasta. Kasvava määrä ihmisiä on romuna: maailman tilanne ja arjen kaikki erilaiset paineet särkevät meitä. Romuttavat järjestelmät, kuten piittaamattomat talousmallit, rikkovat ihmisiä ja ekosysteemejä. Ympäristökriisin aiheuttamaa ahdistusta ovat lisänneet vielä koronapandemia ja sodat.

Siperstein kysyy: entä jos hyväksyisimme tämän rikkonaisuuden? Entä jos emme esittäisi, että olemme kunnossa, jos emme kerran ole? Voisiko myös ympäristöaiheiden opettaja tai tutkija myöntää olevansa joskus romuna? Opettajan ei tule hoidattaa itseään opiskelijoilla, mutta haavoittuvuuden myöntäminen voi kasvattaa empatiaa ja lisätä yhteyden tunnetta. Olemme samassa veneessä – tai kenties samassa haaksirikossa.

Tutkimushankkeessamme tarkastellaan erilaisten ympäristökriisiä käsittelevien tekstien vaikutuksia. Tunnevaikutukset ovat yksi merkittävä osa tätä ja siksi minäkin olen hankkeessa mukana. Lähtökohtana on empiirisen ekokriitikin huomio siitä, että vaikutukset voivat olla monenlaisia. Myös sama teksti voi vaikuttaa eri tavoin eri ihmisiin ja eri aikoina.

Sipersteinin tekstit ovat tästä hyvä esimerkki. Vaikka osa niistä käsittelee synkkiä aiheita, minuun itseeni ne ovat vaikuttaneet pohjimmiltaan voimavaroja lisäävästi. Tekstit ovat olleet eräiden itsessäni tunnistamieni tunteiden sanoittajia. Lisäksi ne ovat tutustuttaneet toisiin, itselleni henkilökohtaisesti vieraampiin tunteisiin. Kuvaukset opettajien ja tutkijoiden osittaisesta rikkinäisyydestä ovat toimineet vahvistavasti. Siperstein korostaa empatian ja myötätunnon merkitystä, mikä onkin yksi ekokritiikin perinteisistä tavoitteista. Sama päämäärä on voimakkaasti läsnä ympäristötunteisiin liittyvässä kirjallisuudessa. Ajat ovat monin tavoin vaikeat, mutta myötätunto sekä itseä että toisia kohtaan auttaa eteenpäin.

Panu Pihkala

Kirjoittaja on ympäristötunteiden tutkija, joka työskentelee osa-aikaisesti hankkeessa

Lukuvinkkejä

Siperstein: Broken World Teaching

Sipersteinin väitöskirja: Climate Change in Literature and Culture: Conversion, Speculation, Education (2016) – ks. esim. runot ”Notes for a Lecture on Climate Change” (s. 25-6) ja ”On the Last Day” (s. 205)

Sipersteinin toimittama kirja (yhdessä LeMenager & Hall kanssa): Teaching Climate Change in the Humanities (2016)

Panu Pihkalan artikkeli ympäristötunteiden käsittelystä kasvatuksessa ja opetuksessa: Eco-anxiety and Environmental Education, Sustainability (2020)

Lahtinen, Toni & Pihkala, Panu: Postikortteja Corona Ground Zerosta Helsinkiin: Huomioita pandemiasta ja ympäristökriisistä, Avain (2020)

---