Turha toivo Mehiläisten historiassa

Julkaisemme Helsingin yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden kirjoittamia blogikirjoituksia, jotka on tehty ryhmätöinä ”Kirjallisuus ja ilmastokriisi – kirjallisuusblogi” -kurssilla syksyllä 2022. Tällä kertaa analyysin kohteena on teos, joka petti lukijoidensa odotukset.

Kirjoittajat: Kielo Kiikeri, Anna Lehtonen & Johanna Valjakka

Valitsimme väärän kirjan. Blogitekstin tarkoituksena oli tarkastella ilmastoahdistusta vapaavalintaisen kaunokirjallisen teoksen kautta. Maja Lunden Mehiläisten historia (2015) näytti täyttävän ehdot, sillä dystooppisia aineksia ja traagisia perhesuhteita hyödyntävä teos vaikutti päällisin puolin lupaavalta. Asetimme tutkimuskysymyksen teosta lukematta ja saimme pettyä katkerasti, kun tulokset osoittautuvat olevan ristiriidassa oletustemme kanssa.

Mehiläisten historia käsittelee mehiläiskatoa kolmella aikatasolla, kolmen hahmon kautta. Tässä tekstissä kirjoitamme kunkin hahmon suhteesta ilmastoahdistukseen, jonka olemme jakaneet lamaantumiseen, torjuntaan ja toimintaan. Näistä kolmesta William edustaa ensimmäistä, George toista ja Tao kolmatta. Ilmastoahdistus on polttava ja arvokas tutkimuskohde, johon ilmastokirjallisuudella voisi olla paljon annettavaa. Onhan ilmastoahdistus aikamme ilmiö: vuonna 2019 toteutettu kansalaiskysely osoitti ilmastokriisin herättäneen ahdistusta joka neljännessä suomalaisessa. Toisaalta tilastot voivat vääristää asioiden todellista laitaa, sillä kaikki eivät välttämättä tunnista syy-seuraussuhdetta ilmastokriisin ja tuntemustensa välillä.

Nimistään huolimatta ilmasto- ja ympäristöahdistus eivät muodostu ainoastaan ahdistuksesta, vaan niiden ajatellaan sisältävän myös surua, huolta, syyllisyyttä ja pelkoa (Oikarinen 2022, 10). Mehiläisten historia ei kuitenkaan kohtaa näitä tunteita vaan väistää ne tarjoamalla tilalle onttoa lohtua: tarina poukkoilee henkilöhahmojen ahdingosta päälleliimattuun toivoon. Teos ei osaa päättää, pyrkisikö se yhteiskunnalliseen didaktisuuteen vai viihdyttävään kaunokirjalliseen kerrontaan.

Maja Lunden teos pyrkii muuttamaan ihmiskunnan suhdetta mehiläiseen ja tähän sillä on argumentti: mehiläinen tulee vapauttaa orjuudesta pölyttämään omilla ehdoillaan ja näin mehiläiskato saadaan pysähtymään. Tämä on suora parannusehdotus, joka saa kysymään, miten maatalouden rakenteet sitten tulisi muuttaa, jotta teoksen esittelemästä ideologiasta saataisiin konkretiaa? Kysymyksen ratkaisuyrityksen sijaan teos käsittelee ihmisten välisiä suhteita ja kiertelee näiden tasojen välillä sitoutumatta kumpaankaan. Onko tämä sitoutumattomuus puute?

Teos ei osaa päättää, pyrkisikö se yhteiskunnalliseen didaktisuuteen vai viihdyttävään kaunokirjalliseen kerrontaan.

Toivoimme teoksella olevan paljon annettavaa ilmastoahdistuksen näkökulmasta ja herättävän tunteita, joita ei lukukokemuksessa kuitenkaan syntynyt. Parhaimmillaan ilmastokirjallisuus voi muuttaa ilmastokriisin vaikutukset ymmärrettäviksi ja aiheuttaa näin lukijassa toimintaa; muuttaa hänen ajatteluaan. Nimenomaan tunnetasolla puhutteleva kaunokirjallisuus kykenee tavoittamaan lukijan toisella tavalla kuin tilastoja puhuva taulukko. Tilastojen ja toiminnan väliin jää ilmastokirjallisuus, jonka rooli on toimia niiden välisenä linkkinä. Hyvä ilmastokirjallisuus onnistuu tässä tehtävässä.

Tässä kirjoituksessa peilaamme ilmastokirjallisuuden ideaaliin, johon Lunden teos ei ole alun perinkään sitoutunut. Tämä pääsi epähuomiossa unohtumaan analysoidessamme teosta omien tarkoitustemme mukaisesti. Teos on silti onnistunut tehtävässään kertoa mehiläiskadon historiasta ja nykytilasta, mutta sillä olisi ollut potentiaali ottaa kantaa ilmastokriisiin laajemminkin. Affektiivinen potentiaali on mielestämme se, joka valitsemassamme tutkimuskehyksessä valuu hukkaan.

Ansaitsevatko ihmiset ihmeen?

1800-luvulla elävä William tahtoo edistää omaa tieteellistä tutkimustaan potien masennuskierrettä.

William makaa sängyssään ja nyplää elämäänsä: mikä kaikki on mennyt pieleen, minkä kaiken hän olisikaan voinut tehdä toisin. Hän ei voi kokea ilmastoahdistusta sellaisenaan, sillä kyseessä ei ole hänen aikakautenaan ilmenevä tai sille tarpeellinen käsite, mutta tuntee voimakasta lamaantumista ja suurta merkityksettömyyttä elämänsä edessä. Samastuttavien tunteiden kuvaukset voisivat tarjota vertaistukea ilmastoahdistuneelle, mutta tämä jää pelkäksi hypoteesiksi, sillä Williamin ahdistuksen kuvaukset eivät vakuuta. Aitojen tunteiden kuvaamisen sijaan teos luo melko yksiulotteisen käsityksen siitä, millaista on kokea ahdistusta.

Ihmisille ei synny tunteita ainoastaan havainnoista, vaan niitä synnyttävät yhtä lailla kuvitelmat ja muistot. Kirjallisuus synnyttää tunteita juuri tällä periaatteella, eli luomalla havainnollisia mielikuvia. (Lyytikäinen 2016, 47–48.) Teoksessa masentuneen tiedemiehen ajatukset on tungettu täyteen katkeruutta ja kireää melankoliaa, välillä jopa itsetuhoisuutta. Valitettavasti vahvin tunne, jonka tämä tarina onnistuu tuottamaan, on kuitenkin turhautuminen teoksen tunteellisen latauksen jäädessä vajaaksi. Tekstiä tunteista on paljon, mutta sanat tuntuvat tyhjiltä. Ulkoiset tapahtumat ja vuorovaikutustilanteet muodostuvat kiinnostavimmiksi kuin sisäiset kelat.

Teos sortuu peräänkuuluttamaan toivoa.

Sen Mehiläisten historia kuitenkin osoittaa, että asioilla on tapana muuttua vasta, kun on liian myöhäistä. Williamin ymmärtäessä tyttärensä Charlotten merkityksen hänen elämälleen ja työlleen, Charlotte on jo lähdössä. Sama myöhästyneisyyden ajatus toistuu Georgea ja Taoa käsittelevissä luvuissa: mehiläiskadon muuttuessa todellisuudeksi sitä ei enää pysty estämään, Wei-Wenin kuoltua häntä ei pysty enää pelastamaan. Ajatus siitä, että reagoimme ilmastokriisiin liian hitaasti on uskomattoman ahdistava sen ollessa niin todellinen, ja tällä rinnastuksella teos voi tuottaa jopa aitoja tunteita. Aikatasojen luoma jännite ja inhimillisten erehdysten toisteisuus luovat lukijalle painetta.

Teos kuitenkin sortuu peräänkuuluttamaan toivoa. Se lupaa kaiken muuttavaa ihmettä, mikä vesittää mahdollisuuden aitojen, syvien tunteiden tuottamiseen. Kaikesta ihmisten teoista huolimatta mehiläisiä onkin olemassa, ja ihmiset pääsevät maagisesti yhteisymmärrykseen siitä, miten niiden kanssa tulee toimia. Syntyy ikään kuin synninpäästö vapauttamaan lukijalle syntyneen ahdistuksen, mutta miksi? Ansaitsevatko ihmiset ihmeen?

Tämä toivo voi välittyä ilmastoahdistuneelle lukijalle, mikä on tietysti positiivinen vaikutus, mutta samalla Georgen osio osoittaa, ettemme ole nykyajassamme reagoineet tarpeeksi nopeasti. Olemme jo myöhässä. Teoksen päämäärä jää epäselväksi. Onko ihmisten hyödyllistä ajatella kaiken kääntyvän parhain päin, vaikka reagoimme ilmastokriisiin liian hitaasti; ajattelemme liikaa itseämme; jätämme tekemättä sen, minkä tiedämme olevan välttämätöntä tilanteen pelastamiseksi?

Omaan nokkeluuteensa kompastuvaa tekstiä

2000-luvulla elävä mehiläistarhuri George ajautuu kasvotusten mehikäiskadon vaikutusten kanssa eikä osaa kommunikoida toisinajattelevan poikansa kanssa.

Ehkäpä juuri Mehiläisten historian ilmeisen, lukijalta vähän vaativan kerronnan paikoittainen onttous ja lyhytjänteinen aistikokemusten kuvaus herättävät ensisijaisesti vieroksumisen ja hämmennyksen tuntemuksia, affekteja, vahvojen tunteiden sijaan. Toisaalta ajattelisi, että arkkityyppisten ja jokseenkin geneeristen henkilöhahmojen kuvaus tekisi lukijalle vain enemmän tilaa tuntea henkilökohtaisesti, eikä tarvetta pakottautumiselle toisen subjektin tunnemaailmaan syntyisi. Tällainen pakottautuminen voisi aiheuttaa empaattista torjuntaa koko teosta kohtaan (Rossi 2021, 40). Kuitenkin teoksen mekaaninen tunteiden kuvaus ja ennalta määritelty rakenne syövät potentiaalia kerronnan sitkeältä assosiaatiolta ja näin jännite ei aktivoi vahvoja tuntemuksia lukijassa. Ikään kuin teos yrittäisi teknisin keinoin tuoda lukijaa ilmastoahdistuksen äärelle, mutta kompastuu omaan nokkeluuteensa.

Ilmastoahdistuksen tematiikkaa voi siis kaivaa syvältä allegorioista, kuten Georgen ja hänen poikansa välisestä suhteesta. Se tuntuu edustavan sukupolvikuilua ja siitä muodostuvia ristiriitoja. George tahtoo rakastaa lastaan ja toisaalta lunastaa tämän hyväksynnän, mutta Tom ei osaa vastaanottaa lähestymisyrityksiä isänsä suunnalta – ne ovat liian ahtaassa muotissa. Ikään kuin Tomia yritettäisiin rakastaa takaisin sellaisiin saappaisiin, joihin hän ei enää mahdu. Emma, Tomin äiti, edustaa puolestaan jonkinlaista siltaa tai tulkkia törmäävien maailmankatsomusten välillä. Ilmentäisikö asetelma maailman nykytilaa, polarisaation kyynistäviä vaikutuksia ja toisaalta sitä vastaan kamppailevia voimia?

Repliikki tuntuu laiskalta nostatukselta kohtauksessa, joka oli muuten ollut rakentumassa riisutun autenttiseksi.

Myös mehiläiskadon aiheuttama huoli henkilöhahmoissa voisi olla rinnastettavissa minkä tahansa suuremman tuhon käsittelyyn ja tunnevaikutuksiin, mutta lopulta ihminen kipuineen ja vastuineen sivuutetaan. Miksi lukijaa taputetaan olkapäälle? Teoksessa on kohtaus, jossa George menee ampiaisten keskelle itsemurha-ajatuksissa. Hän on paatuneen pahoinvoiva, suorastaan riekaleina mehiläiskadon vaikutuksista, eikä näe muuta ratkaisua kuin luovuttaa totaalisesti. Juuri sillä hetkellä, kun hän on avaamassa suojavarustustaan, kuuluu häntä lähestyvä ääni: “Isä? Isä!” Repliikki tuntuu laiskalta nostatukselta kohtauksessa, joka oli muuten ollut rakentumassa riisutun autenttiseksi. Aivan kuin Tom, uutta sukupolvea edustaen, olisi toivomme ja pelastuksemme, ja vain pieni muistutus syvän pahoinvoinnin keskellä muuttaa kaiken. Elämän kriisiytymistä ja siitä seuraavaa ahdistusta yritetään nollata ja kuitata kliseisellä rakenteella – lukija, voit taas hengähtää, kaikki on hyvin. Onko?

Mehiläisten joukkotuhon aiheuttajien summa on kohtalokas. Lunden teoksessa ilmastokriisin ja mehiläiskadon rinnastuma ilmenee eksplisiittisesti kerronnassa: on rankkasateita, merkittäviä lämpötilamuutoksia ja luonnon ääri-ilmiöitä, jotka saavat mehiläiset jättämään pesänsä. Nimenomaan kyvyttömyys suhtautua äkilliseen muutokseen nousee teoksessa valokeilaan. Esimerkiksi Georgen ruokahaluttomuus, Emman jatkuva itkeminen, heidän toimettomuutensa ja toisaalta levottomuus kertovat niin ikään ilmastoahdistuksesta. Kyvyttömyys sopeutua muutokseen ja katoon fokalisoi lukijaa ilmastokriisin tematiikan äärelle. Miltä tuntuu, kun tuho ei ole omissa käsissä ja illuusio kontrollista hälvenee?

Surkuhupaisa huipennus

Vuonna 2098 kukkia käsin pölyttävän Taon poika Wei-Wen katoaa ja Tao etsii häntä katastrofiin ajautuneen maailman keskeltä.

Tässä aikatasossa ahdinkoa riittää. Sitä luo olennaisella tavalla kaksi tekijää: vanhempi-lapsi-suhteen riipaisevat tunnemyrskyt sekä lukijalle epämiellyttävä tieto siitä, kuinka paljon hänen maailmansa tulee muistuttamaan Taon dystooppista todellisuutta mikäli nopeaa globaalin tason muutosta ei tapahdu. Lapset mielletään tavalliseen tapaan tulevaisuuden symboliksi ja lapsiahan tekstissä vilisee. He kaikki ovat alipainoisia, kuihtuneita ja karmivalla tavalla onnellisia. Tuhoaan kohti vyöryvässä todellisuudessa lapsen viattomuus on mitä voimakkain epätoivon partaalle ajaja. Tämä lapsissa kulminoituva kalsea todellisuus luo jännitteen muihin aikatasoihin: se on looginen seuraamus aiemmista tapahtumista. Se on looginen seuraus todellisen maailman tapahtumista.

Teos onnistuu paljossa. Lapsivilinän ja dystopian syy-seuraussuhde-ruljanssin lisäksi ilmastoahdistuksen kannalta mielenkiintoinen on Taon ja tämän aviomiehen Kuanin suhde. Kuan hyväksyy maailmansa sellaisena kuin se hänelle esitetään ja tästä johtuen hän on huomattavasti vaimoaan onnellisempi. Pariskunnan välejä hiertävä konflikti toimii allegoriana kahdesta tyypillisestä suhtautumistavasta ilmastonmuutokseen: kieltäminen ja ahdistuksen kääntäminen suoraksi toiminnaksi. Kun heidän poikansa Wei-Wen katoaa ja Tao lähtee pääkaupunkiin etsimään, Kuan jää kotiin. Teosta lukiessa herääkin kysymys: Mitä itse tekisin vastaavassa tilanteessa? Tämä on pohdintaa, joka parhaimmillaan ohjaa lukijaa parempaan toimintaan elämässään. Mehiläisten historian kohdalla hyvä potentiaali menee kuitenkin hukkaan kun onnelliseen loppuun johtaa Taon urhoollisuuden sijaan puhdas sattuma.

Lopetus on lajityypillinen. Toni Lahtisen mukaan dystopialle on tavallista asetelma, jossa maailman loputtua jäljelle jäävä selviytyjien joukko rakentaa raunioiden keskelle uutta maailmaa (Lahtinen 2017). Tällaiseen lopetukseen liittyy ajatus siitä, että ihmiskunta on kärsinyt kärsittävänsä ja sen seurauksena oppinut virheistään. Mehiläisten historia ei kuitenkaan onnistu tämän lopetustyypin käytössä, sillä mehiläiset palaavat eräänä päivänä sattumalta. Suhtautuminen niihin muuttuu kertaheitolla, kun Tao laskee valtakunnan johtajan käsiin Georgen pojan Tomin kirjan kestävästä mehiläistenhoidosta joka muuttaa koko ihmiskunnan kurssin. Kaikki kääntyy hyväksi, lukija saa katharsiksensa ja onnellisen lopun.

Toisin kuin fiktiivisessä maailmassa, tosielämässä muutos on hidasta, epämääräisesti etenevää ja vaatii pitkäjänteistä työtä.

Varsinaista kriittistä tarkastelua kohtaus ei kestä. Maailman ongelmia ei voi ratkoa ojentamalla päättäjille oikeita kirjoja oikealla hetkellä, niin toivottavaa kuin se olisikin. Lahtinen ja Löytty pohtivat Joutsenen 2022 teemanumerossa sitä, miten viihdeteollisuuden kertomukset maailman pelastavasta sankarista luovat katsojille virheellisen kuvan asioiden todellisesta laidasta (Lahtinen ja Löytty 2022, 20–21). Kysymys osuu argumenttimme ytimeen. Keinot jotka tuottavat tyydyttävän lukukokemuksen eivät Mehiläisten historiassa sovi yhteen teoksen vaikutuspyrkimysten kanssa. Toisin kuin fiktiivisessä maailmassa, tosielämässä muutos on hidasta, epämääräisesti etenevää ja vaatii pitkäjänteistä työtä. Tätä realiteettia teos ei kunnioita.

Lopuksi: Päälleliimatun rusetin kritiikki

Ilmastokirjallisuuden ja ilmastoahdistuksen yhteyden voisi teoretisoida syntyvän kirjallisuuden affektiivisuudesta – tästä näkökulmasta on vain loogista, miksi Mehiläisten historialla ei ole ilmastoahdistuksen kannalta paljonkaan tarjottavaa. Tekstuaalisella tasolla voi löytää allegorisia yhteyksiä tapoihin, joilla ilmastoahdistus ilmenee, mutta affektiivisella tasolla teos ei tarjoa vertaistukea eikä syytä toimia. On hämmentävä kokemus lukea jotain, joka selvästi pyrkii vaikuttamaan tunteellisesti, mutta ei yksinkertaisesti vaikuta.

On kuitenkin aika toimia, aika vaikuttaa. Toisin kuin Mehiläisten historia lupailee, ei ole ihmettä, joka voisi nostaa ihmiskunnan meidän itse kaivamastamme kuopasta. Ilmastokriisi kiihtyy kiihtymistään, mutta teos tuo epärealistisen ratkaisun lukijan nenän eteen valmiiksi pureskeltuna. Se pyrkii vapauttamaan lukijan ahdistuksestaan, mutta lopputulos on anti-katarttinen. Lukija tuntee todellisuuden, joka ei tule noudattamaan Lunden linjaa. Dystooppista tulevaisuutta, toivotonta loppua pohjustetaan läpi teoksen Taon aikatasossa, mutta yhtäkkiä dystopia vaihdetaan utopiaksi: miksi? Ovatko kustantamon markkinoinstrategistit päättäneet, etteivät ihmiset kestä todellisuutta?

Mehiläisten historiassa toivo on lopulta vain paketin päälle koristukseksi solmittu rusetti, joka on sitovinaan kaiken yhteen. Toivoon tuudittautuminen toivottomassa tilanteessa jos jokin saa ilmastoahdistuneen ihmisen turhautumaan.

Lähteet

HELLE, ANNA & HOLLSTEN, ANNA 2016. “Tunnetko kirjallisuutta? Johdatus suomalaisen kirjallisuuden tutkimukseen tunteiden ja tuntemusten näkökulmasta.” Teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. Toim. Anna Helle ja Anna Hollsten. Helsinki: SKS. 7–33.

KEEN, SUZANNE 2013. “Narrative empathy”. the living handbook of narratology (sic.), 22.1.2013. https://www.lhn.uni-hamburg.de/node/42.html. Luettu 10.2.2022.

LAHTINEN, TONI 2017. ”Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa ilmastofiktiona.” Joutsen / Svanen. Erikoisjulkaisuja 2 / Enskilda studier 2 / Special Studies 2. Pakkovaltiosta ekodystopiaan – Kotimainen nykydystopia. Toim. Saija Isomaa ja Toni Lahtinen. 73–85.

LAHTINEN, TONI & LÖYTTY, OLLI 2022. “Kirjallisuus ilmastonmuutoksen aikakautena – Näkökulmia empiiriseen ekokritiikkiin.” Joutsen / Svanen. Nro 2022 (2022): Empiirinen ekokritiikki. Toim. Toni Lahtinen ja Olli Löytty. 12–30.

LUNDE, MAJA 2015. Mehiläisten historia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

LYYTIKÄINEN, PIRJO 2016. “Tunnevaikutuksia eli miten kirjallisuus liikuttaa lukijaa – Johdatusta tunteiden kognitiivisen poetiikan tutkimiseen.” Teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. Toim. Anna Helle ja Anna Hollsten. Helsinki: SKS. 37–57.

OIKARINEN, KAISA 2022. “‘Ilmastoahdistus on normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen’: Ilmastoahdistus suomalaisissa podcast-keskusteluissa.” Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/344855/Oikarinen_Kaisa_Tutkielma_2022.pd f?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 1.11.2022.

ROSSI, RIIKKA 2021. “Empaattinen ahdistus romaanin tunnevaikutuksena. Tapaustutkimuksena Kaikkien menetysten äiti”. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain 1/2021. https://journal.fi/avain/article/view/100383/62835. Luettu 20.11.2022.