Julkaisemme Helsingin yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden kirjoittamia blogikirjoituksia, jotka on tehty ryhmätöinä ”Kirjallisuus ja ilmastokriisi – kirjallisuusblogi” -kurssilla syksyllä 2022. Ensimmäisen aiheena on Emmi Itärannan Teemestarin kirja ja Siiri Enorannan Maailmantyttäret.
– Riia-Maria Kyllönen, Inka Kostamoinen, Iina-Kaisa Viheriävaara
Missä viipyvät ekoutopiakertomukset? Ilmastokriisin uhkakuvat ovat yhä enemmän mielessämme, ja ilmastoahdistuksesta on muodostunut julkisen keskustelun vakioaihe. Ilmastofiktio – ja näin myös ekodystopia – on syntynyt tarpeesta kuvata tätä pelkoa. Atomipommin aiheuttama radioaktiivinen sienipilvi on ollut maailmansotien jälkeiselle ajalle tyypillinen kauhukuva. Sen tilalle on noussut kuva saastuneesta periferiasta, jossa eläminen on vaivalloista. Ekodystooppisia teoksia onkin kirjallisuuden kentällä valtavasti. Nykyisessä maailmantilanteessa tarvittaisiin ahdistusta ruokkivien ekodystopioiden rinnalle ekoutopioiden tarjoamaa toivoa kestävämmästä tulevaisuudesta.
Kirjallisuuden synnyttämät tuntemukset joko lisäävät tai heikentävät lukijan elinvoimaa, mikä vaikuttaa suoraan tämän kykyyn ja motivaatioon toimia (Helle & Hollsten 2016, 14). Ekodystopioiden ja -utopioiden vaikuttavuus piileekin niiden kyvyssä vedota lukijan tunteisiin. Emmi Itärannan ekodystooppinen Teemestarin kirja (2012) ja Siiri Enorannan ekoutopistinen Maailmantyttäret-romaani (2022) edustavat molemmat didaktiivista ilmastokirjallisuutta, joka pyrkii herättämään vahvoja, lukijaa aktivoivia tunnereaktioita.
Tartuimme Teemestarin kirjaan ja Maailmantyttäriin niiden samankaltaisten lähtökohtien vuoksi. Teoksia yhdistää ekokriittisen luentamahdollisuuden lisäksi naiskirjailija, nuoret naispäähenkilöt ja nuori kohdeyleisö. Maailmantyttäret oli helppo valita edustamaan ekoutopiaa myös siksi, ettei sellaisia vielä juuri ole. Molempien tulevaisuuteen sijoittuvien romaanien maailmoissa on kohdattu jonkinlainen romahdus, jonka jälkeistä elämää kuvataan alalajille uskollisella tavalla: Teemestarin kirjassa tulevaisuudessa siintää vakavia uhkakuvia makean veden loppumisesta, kun taas Maailmantyttärissä keskitytään jo paremman maailman rakentamiseen. Teosten romahdukset ajoittuvat lukijan reaalimaailmassa joko nykyhetkeen tai lähitulevaisuuteen. Eri alalajilokeroista huolimatta molemmissa romaaneissa on kuitenkin sekä utopistisia että dystooppisia elementtejä, mikä on hyvä osoitus myös siitä, että teoksia voi aika harvoin lokeroida tiukasti ainoastaan yhteen lajiin.
Dystopia ja utopia herättävät erilaisia tuntemuksia
Teemestarin kirjassa eletään tiukan, makeaa vettä säännöstelevän sotilasvallan alla. Vesirikoksista rangaistaan ankarasti, pahimmassa tapauksessa kuolemantuomiolla. Sotilaiden yllättävät tarkastuskäynnit ja ihmisten suoranainen vainoaminen tuovat etäisesti mieleen jopa toisen maailmansodan aikaiset hirveydet. Totalitaarisen yhteiskunnan kuvaaminen on ominaista klassiselle dystopialle, ja näin Itärannan romaani sitoutuu lajiin laajemmassakin mielessä (Lahtinen 2017, 8). Ekodystopiana ilmastokriisiä tässä mittakaavassa kuvaava teos olisi ilman autoritääristä sotilasvaltaakin yhteiskuntadystopia, joka varoittaa lukijaansa ihmisen nykytoiminnan kestämättömyydestä.
Itärannan ekodystopia rakentaa sotilasvallan ja pelokkaiden kansalaisten avulla kuvaa ihmisen itsekkyydestä ja julmuudesta. Poikkeuksena on kuitenkin Teemestarin kirjan hyväsydäminen päähenkilö Noria, joka päätyy pitkän moraalisen pohdinnan jälkeen jakamaan piilottamistaan vesivarannoista muille. Norian myötätunto ja olosuhteiden lohduttomuus koituvat lopulta jalon päähenkilön kohtaloksi, mikä sai yhden meistä pohtimaan empatian kaltaisten tunteiden kestävyyttä ilmastokriisin keskellä. Miten säilyttää toiveikas, empaattinen tai myötätuntoinen asenne muita ja ympäristöään kohtaan, jos omat mahdollisuudet kaventuvat? Miten välttyä lopulliselta kyynistymiseltä? Entä miten suurta häpeää tulisi jo nyt kokea omasta hyväosaisuudestaan, onko aika jo ajanut kiitollisuudesta ohi? Teemestarin kirja ajaa lukijan painavien moraalisten kysymysten äärelle.
Miten säilyttää toiveikas, empaattinen tai myötätuntoinen asenne muita ja ympäristöään kohtaan, jos omat mahdollisuudet kaventuvat?
Maailmantyttärissä ihmiset sen sijaan nähdään “epäitsekkäinä, rakkauden motivoimina eläiminä, jotka kukoistavat saadessaan työskennellä muiden hyväksi”. Teemestarin kirja vaalii eräänlaista sankarin ja poikkeusyksilön myyttiä, kun taas Enorannan ekoutopiassa luotetaan yhteisöllisyyden voimaan. Romahduksen jälkeinen maailma on saatu rakennettua yhteen hiileen puhaltamalla. Lukijan reaalimaailmassa yhdessä tekeminen on avain, jolla voitaisiin hidastaa tai jopa pysäyttää vallitsevan tilanteen huonontuminen. Maailmantyttärien utopistinen voima tuntuukin piilevän muun muassa nuortenkirjallisuudelle lajityypillisessä tematiikassa, jonka keskiössä ovat toiveikkuus, yhdessä toimiminen ja ystävyys. Yhteispelin merkityksen korostaminen muistuttaa hienosti siitä, ettei ekokriisin ratkaiseminen ole yksilön vastuulla. Enorannan viiden nuoren päähenkilön tarkoituksena ei alun perinkään ollut pelastaa maailmaa, mikä tuntuu lohdulliselta Itärannan sankarimyytin rinnalla.
Toisaalta Maailmantyttärien utopistinen kuvaus yhdessä toimimisen saumattomuudesta myös ärsyttää ja herätti uinuneen kyynikon. Onko ihmiskunnassa näin paljon halua vetää yhtä köyttä? Lukijalle esitellään reaalimaailmassakin mahdollisia ratkaisuja ilmastokriisin seurausten hidastamiseksi, mutta todellisuudessa ratkaisujen toteuttamiseen tarvitaan yksilöiden sijaan paljon vaikutusvaltaisempia toimijoita. Reaalimaailman vastakkainasetteluiden keskellä eläminen ja polarisaation eksponentiaalisen kasvamisen seuraaminen ovat johtaneet siihen, että yhdessä toimimiseen perustuvaa “parempaa maailmaa” on vaikea kuvitella. Se tuntuu ikään kuin tyhjältä lupaukselta tulevaisuudesta.
Itärannan romaanin selkein motiivi on vesi, joka tematisoituu nimenomaan ympäristökysymyksenä. Tämä linkittää Teemestarin kirjan ekodystopian alalajiin (ks. esim. Janhunen 2019, 11–12). Kaikki elämä on riippuvaista vedestä, senhän tietää jokainen. Meille hyväosaisille vesi ja veden riittävyys on lähes itsestäänselvyys, vaikka sen ei tulisi olla. Me saamme ainakin vielä toistaiseksi nauttia elementin tarjoamasta rauhoittavasta solinasta, virkistävästä viileydestä ja rentouttavasta painottomuuden tunteesta.
Teemestarin kirjassa vesi ei näyttäydy pelkästään rauhoittavana elementtinä, vaan teoksen sisällä siihen yhdistyy pelkotiloja ja ahdistusta, joihin lukijan on mahdollista samastua Itärannan vahvan kuvauksen ansiosta. Vesipulaan linkittyvät vaikeat tuntemukset ovat lähempänä ilmastoahdistusta kuin sotilasvallan kuvauksen aiheuttamaa “tavallista” ahdistusta. Romaanissa veden ja elämän riippuvuussuhde on jatkuvasti esillä ja vesipulan kuvataan kulkevan käsi kädessä kuoleman kanssa:
Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin. – – Meidät erottaa tomusta vain vesi, eikä vettä voi pidättää. Se valuu sormien ja huokosten ja ruumiiden läpi, ja mitä enemmän käperrymme kokoon, sitä kiireemmin se tahtoo meidät jättää. Kun vesi on valunut tyhjiin, kuulumme vain maalle.
Itärannan romaanissa on siis sekä perinteisen dystopian että ekodystopian painostavaa tematiikkaa, ja on varmasti lukijakohtaista, kumpi nostaa vaikeat tuntemukset pintaan voimakkaammin. Teemestarin kirjan ahdistavuus on rakennettu nerokkaasti, koska lukukokemustemme mukaan samaa emootiota aiheuttavat tekijät tukevat toisiaan hienosti: veden loppuminen ohjaa lukijan ekokriittiseen tematiikkaan, ja sotilasvaltio vahvistaa ahdistuksen emootion vaikutusta. Painostavaa ilmapiiriä tuntuvat tukevan myös siellä täällä tarjotut toivonkipinät, kuten yksi meistä kuvaa lukupäiväkirjassaan:
“Aina, kun kriisin keskellä elävien hahmojen keskuudessa esiintyi toivoa, tunsin ikään kuin odottavani sitä tapahtumaa, joka tuonkin pirskahduksen tukahduttaisi.”
Teemestarin kirjan ahdistavaa tematiikkaa tasapainottavat kuvaukset hiljentymään kutsuvista ja rauhassa toteutetuista teeseremonioista. Teeseremoniat tarjoavat lukijalle hetken, jolloin muistaa taas hengittää. Romaanin ahdistavuutta kyseenalaistaa myös Itärannan lähdeveden kirkas kieli, joka soljuu ja solisee tunturipuron lailla läpi teoksen. Kieli tuntuu rauhoittavassa viipyileväisyydessään hyvältä. Kontrasti teoksen käsittelemien aiheiden ja kauniin kielen herättämien affektien välillä on suuri. Lukemisen herättämästä tuntemussekamelskasta tulee outo ja ristiriitainen, kun vatsanpohjaan pesiytyy koko kehon jonkinlaiseen jännitetilaan pakottava ahdistusmyökky, mutta samanaikaisesti voi kokea pehmeää ja lämmintä mielihyvää lyyrisestä kielestä.
“Mitä meistä tulee isona?” Tällaista kysymystä ei esitetä Teemestarin kirjassa, vaan Maailmantyttärissä, sillä siinä päähenkilöt suhtautuvat tulevaisuuteen toiveikkaasti. Se tuntuu lukijasta luonnolliselta, kuuluvathan pohdinnat tulevaisuuden ammatista ja urasta nuoruuteen. Enorannan ekoutopiassa on tilanne, jossa nuoret naispäähenkilöt uskaltavat ja voivat miettiä suunnitelmia tulevaisuudelle ilman akuuttia pelkoa siitä, että tulevaisuus viedään heiltä pois. Nuoret jaksavat myös muistuttaa toisiaan siitä, mikä maailmassa on hyvin ja mikä on menossa entistä parempaan suuntaan.
“Mitä meistä tulee isona?”
Tällaista kysymystä ei esitetä Teemestarin kirjassa, vaan Maailmantyttärissä.
”Ihastumisia ja seksiä, jes, ihanaa!” lukee lukupäiväkirjan virkaa toimittavissa muistiinpanoissa. Toden totta, Enorannan Maailmantyttärissä päähenkilöiden elämään mahtuu myös tunne-elämän hattaraisuutta ja nautintoa. Enorannan romaanissa monenlaiset tunteet uskalletaan päästää valloilleen, toisin kuin pelkoon ja ahdistukseen keskittyvässä Teemestarin kirjassa. Mielestämme tämä on ihanaa, raikasta ja lohdullista, mutta yksi nostaa esiin myös epäuskottavuuden siemenen:
“Tavallaan Maailmantyttärien tunneskaala tuntuu lohdulliselta Teemestarin kirjan Norian pessimistisyyteen verrattuna, mutta toisaalta elämänilon säilyvyys tuntuu vaikeasti kuviteltavalta mahdollisuudelta päähenkilöiden traumaattiset kokemukset huomioon ottaen. Entäpä päähenkilöiden ryhmän ulkopuolelle jäävät ihmiset? Kuinka moni on lamaantunut kokemistaan menetyksistä? Miten nopeasti yhteiskunta on toipunut romahduksen lohduttomuudesta?”
Nuorten päähenkilöiden kokemat, kaiken alleen peittävät tunnemyrskyt pistävät hymyilyttämään. Juuri tuollaistahan elämä oli silloin täysi-ikäisyyden kynnyksellä! Maailmantyttärien tunnekuvaukseen on helppo samastua ja teini-iän tunne-elämämuistoihin pääsee sukeltamaan, kun uskottavat tunnekokemukset hiipivät teoksen sivuilta lukijan mieleen. Enorannan rönsyilevä ja rohkea nuorten naisten tunteiden kuvaus saattaa tarttuvuudessaan saada lukijan unohtamaan ekokriittisen luennan, minkä vuoksi teos tuntuu karkaavan ekoutopian alalajista nuortenkirjallisuuden kevyeen päähän. Vaikka ekokriittinen tematiikka saattaa välillä unohtua, on rakentunut etäisyys myös mielekästä ja tarpeellista, kuten yksi meistä kirjoittajista romaania lukiessaan pohti:
“Teini-ikäisten elämän rönsyily sai minut välillä unohtamaan näkökulman, josta alunperin lähdin teosta lukemaan. Kuitenkin aina muistettuani, mistä oli kyse, nimenomaan utopian antama tila tavallisen elämän tavallisiin hetkiin sekä vilpittömät onnellisuuden kokemukset tuntuivat jälleen varsin lohdullisilta. Haluan, että tulevaisuudessa on mahdollisuus elää noin, ja se voi vielä toteutuakin.”
Eskapismi – pako lintukotoon vai sukellus ahdistuksen ytimeen?
Molemmissa teoksissa eletään kriisin jälkeisessä maailmassa, mutta erona on se, että Maailmantyttärissä luonto on palautunut loistoonsa ja kriisin vaikutuksista on opittu tasa-arvoisemmiksi ja kunnioittavammiksi, kun taas Teemestarin kirjassa kriisi on ajanut tiukkaan totalitarismiin, tuhoutuneeseen luontoon ja pelon kontrolloimaan odotukseen. Negatiivisempaa tunnelmaa luo Teemestarin kirja, mutta teosten lukemisen jälkeistä olotilaa tarkastellessa herää kysymyksiä lukukokemuksen tunnetilatuloksesta.
Utopia- ja dystopiakirjat edustavat eskapismia kumpikin omalla tavallaan. Maailmantyttäriä lukiessaan on helppo paeta Maailmankodin lintukotoiseen ympäristöön ja tuudittautua ajatukseen siitä, että kriisin jälkeinen maailma voi selvitä ja elpyä vielä nyky-yhteiskuntaamme paremmaksi. Toki herää toivo päätyä Maailmankodin kaltaiseen tilanteeseen ilman kriisiä, mutta tuntuu lohdulliselta ajatukselta, että vaikka maailmanloppu saattaa viedä meidät tullessaan, tulevat sukupolvet ottavat opikseen ja luovat ihanneyhteiskuntamme.
Teemestarin kirjan dystooppinen, pölyinen ja ahdistava ympäristö on sen sijaan varsin luotaantyöntävä, mutta jollakin tapaa myös hyvin lohdullinen; emme vielä elä katastrofissa, ja jos toimimme nyt, voimme välttää sen. Yhden meistä on vaikea myöntää, miten paljon reaalimaailman tilanne vaikutti lukukokemuksiin. Itärannan romaanin ekodystopia tuntuu herättävän suurempia tunteita, kuten realistisen pelon siinä kuvatun tulevaisuuden toteutumisesta. Totalitarististen hallintojen ja vesipulan nykyinenkin toteutuminen herättää kysymään, mikä estää maailmaa lipumasta Teemestarin kirjan tilanteeseen tulevaisuudessa. Jos vesi on valtaa, sitä pyrkii joku varmasti hallitsemaan.
Jos vesi on valtaa, sitä pyrkii joku varmasti hallitsemaan.
Varoittavien esimerkkien kiehtovuus voi perustua joko eskapismiin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa (Lahtinen 2019, 329) tai tarpeeseen kohdata omat pelot fiktion kautta. Etenkin nuorten keskuudessa viime vuosikymmenen ajan eksponentiaalisesti lisääntynyt ilmastoahdistus voikin toimia ekodystopioille, ilmastofiktiolle ja postapokalyptiselle kirjallisuudelle polttoaineena, inspiraationa ja tilauksena yhä uusille teoksille. Ekokritiikin tarkasteleminen tästä näkökulmasta luo kuitenkin paradoksin, mikäli puhutaan ekoutopioista. Jos ilmastoahdistus toimii inspiraationa, johtaako ahdistusta lieventävä utopia lopulta inspiraation katoamiseen?
Toisaalta, miten mielekästä kolmen enemmän tai vähemmän ilmastoahdistuneen, kohta yliopistokoulutetun nuoren edes on tarkastella tunteitaan ja ajatuksiaan ilmastokirjallisuuden äärellä? Koulutustaustamme ja lukeneisuutemme takia – tai ansiosta – luemme teoksia mahdollisesti hieman eri otteella kuin muu yleisö ja kykenemme kirjallisuuden moniulotteiseen ja teoreettiseen analysointiin. Siitä huolimatta päädyimme siihen epämieluisaan lopputulemaan, että dystopiat motivoivat meitä toimimaan utopioita tehokkaammin. Luovatko kauan kaipaamamme utopiat lopulta uuden polttoaineen ilmastofiktiolle? Siihen emme osaa vastata, voimme vain toivoa.
Kohdeteokset
Enoranta, Siiri 2022: Maailmantyttäret. Helsinki: WSOY.
Itäranta, Emmi 2015/2012: Teemestarin kirja. Helsinki: Teos.
Lähteet
Helle, Anna & Hollsten, Anna 2016: Tunnetko kirjallisuutta? Johdatus suomalaisen kirjallisuuden tutkimukseen tunteiden ja tuntemusten näkökulmasta. Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. Toim. Anna Helle & Anna Hollsten. Helsinki: SKS, 7–33.
Lahtinen, Toni 2019: Vedenpaisumuksen pyyhkimät kartat. Ilmastonmuutos 2000- luvun suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Teoksessa Muistikirja ja matkalaukku. Muotoja ja merkityksiä 2000-luvun suomalaisessa romaanissa. Toim. Elina Arminen ja Markku Lehtimäki. Helsinki: SKS, 326-347.
Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella 