Aikajanalla

Lastentietokirjoja ekokriisissä

Laura Ertimo

Kirjoitan tietokirjoja alakouluikäisille lapsille. Viimeaikaisten kirjojeni aiheita ovat olleet ilmastonmuutos ja luontokato. Tässä tekstissä hyppelehdin aikajanalla, jossa on muistiinpanoja hiilidioksidista, ekokriisistä ja 2010-luvun lapsista. Aikahyppyjen avulla pohdin, kuinka vaikeaa on hahmottaa ihmisen aiheuttamien laajamittaisten ympäristömuutosten nopeutta. Sadassa vuodessa tapahtuva muutos muistuttaa meteoriitin iskua, jonka aiheuttaman tuhon jälkeinen uusi tasapaino syntyy tulevina vuosimiljoonina. Kulttuurievoluutio on tempoltaan paljon nopeampaa. Kirjojeni kohderyhmää ovat lapset, joiden elinaikana ihmiskunta tutkii kykyään ennennäkemättömän nopeisiin korjausliikkeisiin.

Kirjojeni kohderyhmää ovat lapset, joiden elinaikana ihmiskunta tutkii kykyään ennennäkemättömän nopeisiin korjausliikkeisiin.

2010-luku

Nykyiset alakoululaiset ovat 2010-luvun lapsia.

Järjestetään lasten kanssa puiden istuttamista. Kuinka voimauttavaa onkaan nähdä pienen taimen ponnistavan maasta! On yleisesti hyväksyttyä tarjota lapsille kokemus siitä, miten omaan lähiympäristöön voi vaikuttaa rakentavasti.

Sitten isompana lapset ehkä hoksaavat, kuinka pieni teko kytkeytyy suurempaan kokonaisuuteen. Hakkuita lisätään, ja millä tahansa kotimaanmatkalla maisema on harsuinen. Voit istuttaa taimen, mutta et saa metsää. Vaikka taimi saisi ikääntyä arvokkaasti, puu olisi vanha vasta kun olet jo kuollut.

1970-luku

Alakoululaisten vanhemmat olivat ehkä pilke omien vanhempiensa silmäkulmassa silloin, kun ihmistoiminta viimeksi mahtui maapallon ekologisille harteille. Lähteestä riippuen ihmiskunta alkoi syödä tulevien vuosien ja sukupolvien eväitä jossain vuosien 1970 ja 1980 välillä. Se oli yksi keikahduspiste, jota varten ei ollut mittaria silloin kun se tapahtui.

Ihmiskunta alkoi syödä tulevien vuosien ja sukupolvien eväitä jossain vuosien 1970 ja 1980 välillä.

Voidaan väitellä vaikka maailman tappiin siitä, koska ihmiskunta lähti tuhoisalle polulle (laskeutuessaan puusta vai keksiessään Kehruu-Jennyn). Viimeistään toisen maailmansodan jälkeen monen ihmistoimintaa ja sen seurauksia mittaavan käyrän kaari on kääntynyt eksponentiaalisen kasvun suuntaan. Minun ja vanhempieni sukupolvet ovat kasvaneet kasvun maailmaan ja kulttuuriin.

1900-luku

Svante Arrhenius hahmotteli ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden ja Maan pintalämpötilan välisen yhteyden vuonna 1896. Sinä vuonna maailmanlaajuiset fossiilienergian ja sementtiteollisuuden hiilidioksidipäästöt olivat 1,53 miljardia tonnia. Vajaan sadan vuoden kuluttua kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC aloitti toimintansa. Silloin, vuonna 1988, CO₂-päästöjä kertyi 22,1 miljardia tonnia. Osa nykyisten alakoululaisten vanhemmista oli jo koulun penkillä, mutta tuskin kuuli siellä ilmastonmuutoksesta. Ilmastokriisi valtavirtaistui puheenaiheeksi nykyisten alakoululaisten elinaikana. Vuonna 2019 CO₂-päästöt olivat 36,7 miljardia tonnia. Hiilidioksidipäästöt kasvavat ja kasaantuvat taivaalle näkymättömiksi myrskypilviksi.

Ilmastokriisi valtavirtaistui puheenaiheeksi nykyisten alakoululaisten elinaikana.

Lokakuu 2018

Kirjojeni kohderyhmä on syntynyt ekokriisiä elävän ihmiskunnan jäseniksi, lukijat lienevät sen hyvinvoivinta ja turvatuinta osajoukkoa. Yhdessä kuvittaja Mari Ahokoivun kanssa olemme etsineet vastauksia siihen, minkälaisilla avauksilla alakoululaisia voisi tukea ekokriisin tiedollisessa käsittelyssä. Ihme ilmat! Miksi ilmasto muuttuu (Ertimo&Ahokoivu, Into Kustannus) ilmestyi vuonna 2019. Hetkeä aiemmin, lokakuussa 2018, IPCC:n 1,5 asteen raportti ylitti median julkaisukynnykset laajalla rintamalla ja Greta Thunbergin koululakko käänsi katseet nuoriin ilmastoaktivisteihin.

On näköharha, että aikuiset muotoilevat ja hallitsevat alakoululaisten maailmaa. Uutiset eivät kierrä lasten korvia. Katastrofiuutisten muodossa sinkoilevat ilmastotiedon sirpaleet satuttavat lapsia taatusti enemmän kuin kirja. Vaan löytävätkö kirjat lukijansa?

Uutiset eivät kierrä lasten korvia.

2021

Lukutaidon eriytymisestä on tulossa yksi suomalaista yhteiskuntaa luokkiin jakava tekijä. Uhka on pantu merkille, joten nykyiset alakoululaiset ovat lukutaitokampanjoiden kohderyhmä. Heidän nuoruuttaan ohjaa muiden strategioiden joukossa myös Kansallinen lukutaitostrategia ja siitä johdettu lukutaito-ohjelma. Kampanjoissa on Don Quijote -henkinen asetelma: on ylikansallinen digitaalinen todellisuus ja kirja-alan urhea kamppailu kynää heilutellen.

Lapset imeytyvät digitaalisten alustojen kalteville pinnoille. Pelin palkinto napsahtaa synapsehin tarkasti laskelmoidulla – lähes olemattomalla – viiveellä. Mitä kirja voi tarjota sinisen valon kasvateille? Lukemisen ja kirjallisuuden ammattilaiset haluaisivat sanoa: pakopaikan, levon, empatiakyvyn, ratkaisun avaimet, kaiken!, mutta lapset hakevat taitoja ja kokemuksia omapäisesti. Heidän huomiostaan kamppailevat monet.

Kirjaa tekevän on uskottava välineensä lumoon. Kuvitetussa lastentietokirjassa on tarjolla palanen ihmismieltä läpi vuosituhansien kiehtoneeseen palapeliin maailman olemuksesta. Vakaina aikoina tieto on uteliaan mielen ruokaa, kriisiaikana tieto on elinehto; ajattelen tietokirjan etsimisen vimmaa Maja Lunden Mehiläisten historiassa. Tietokirja lupaa raottaa jonkin salaisuuden verhoa, ja sen on pidettävä lupauksensa.

Kirjaa tekevän on uskottava välineensä lumoon.

Ilmastokriisistä ja luontokadosta kertova tietokirja etsii ilmassa roikkuvia kysymyksiä ja reittejä vastausten luo. Kirja on niin paljon lempeämpi väline kuin liikkuva kuva ja ääni, jonka tempon ja sävyn päättää joku muu. Kirja on kokonaisuus. Lukemisen tahdin voi itse päättää. Parhaassa tapauksessa ymmärrystä kasvatetaan rinnakkain aikuisen kanssa. Kirjan äärellä luodaan yhteyksiä.

2030, 2050

Maailmanlaajuisten ympäristökriisien mittaluokat, sidonnaisuudet ja polkuriippuvuudet ovat mykistyttäviä. Ilmastotavoitteita on asetettu, mutta ei saavutettu. Suomen hiilineutraaliustavoite on lähellä, vuodessa 2035. Vaikka kansallisissa ja kansainvälisissä toimenpiteissä onnistuttaisiin yli odotusten, ei ole liioiteltua olettaa, että vuonna 2035 maailma palaa useammasta kohdasta kuin nyt. Silloin 2010-luvun lapset ovat aikuisuuden alussa, heidän aivonsa vasta asettumassa aikuisuuteen. Vuonna 2050 monet nykyalakoululaisista ovat vanhempia itse.

Tutkimusyksikkö Bios on esittänyt arvion, että näköpiirissämme on rinnakkain ja päällekkäin kiihtyviä nopeita ja hitaita kriisejä ennemmin kuin suvantoja, joista käsin ilmastonmuutosta tai luontokatoa voisi torjua ilman akuuttia pandemiaa, sotaa tai muuta häiriötilaa. Liian moni pitää nyky-yhteiskuntaa oletusarvona ja kestävyysmurrosta liian kalliina vaihtoehtona, jonka voi ottaa tai jättää. Kuitenkin yhteiskunnan perusteita myöten muokkaava kestävyysmurros on pienempi muutos kuin sivilisaation hallitsematon syöksy, jonka melko pienetkin ympäristömuutokset saavat tönäistyä käyntiin.

Ajatus on sukua sille, että voisimme valita joko ympäristökriisin käsittelyn lasten kanssa tai jättää asian käsittelyn tuonnemmaksi. Maailmaan avautuminen ja maailman oppiminen ovat lasten oikeuksia. Rakennamme ja ylläpidämme maailmanlaajuisia järjestelmiä; jotta lapset voivat kasvaa täysivaltaisiksi toimijoiksi tähän todellisuuteen, heille on tarjottava näkymä koko maailmaan. Sekä taitojen että tietojen oppiminen on sidottava laajaan kontekstiinsa. Maailman hahmo, maailmankuva muokkaantuu läpi elämän.

Ekokriisin todellisuutta joko käsitellään yhdessä aikuisten ja lasten ymmärrystä rinnakkain kehittäen tai lasten ja aikuisten tietoisuutta padotaan erilleen ikätasoisuuteen vedoten. Ekokriisin kauheus on luonteeltaan fyysistä. Konkreettiset muutokset vaativat tulla käsitetyiksi. Kirjoittaminen on yksi tapa etsiä uutta puheenpartta.

Ekokriisin kauheus on luonteeltaan fyysistä.

2100

2010-luvun alun suomalaisten vauvojen keskimääräinen elinajanodote huitelee jossain 80 ja 90 vuoden välillä. Vuosi 2100 on monien ilmastohahmotelmien kaukaisin rajapyykki, jotain lähes kuviteltavissa olevan tulevaisuuden tuolla puolen olevaa. Itse en saa tietää, millaista on vuonna 2100, mutta oletettavasti osa lukijoista on edelleen hengissä.

Saisinpa kirjeen vuodelta 2100, vanhukselta joka löytää Ihme ilmat ja muistaa hämärästi lukeneensa sen lapsena. Syyttäisikö 90-vuotias lukija minua lapsuutensa peloista tai liian vaikeista aiheista vai nauraisiko (katkerasti) optimismille. Löytäisikö hän kirjasta ajatuksen, joka kantaa vuosikymmenten yli?

Kirjoitan lastentietokirjaa, koska haluan osallistua elämän ylläpitämiseen. Totisen leikin sääntöihin kuuluu, että lopputulos ei ole tiedossa.

Laura Ertimo on maantieteilijä ja vapaa tietokirjailija Helsingistä. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta. Ertimon tuotantoa on ilmestynyt lukuisilla kielillä muun muassa eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvalloissa. Vuonna 2020 Suomen tietokirjailijat palkitsivat Ertimon Tietopöllöllä. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana ollut Aika matka! sai Lauri Jäntin säätiön jakaman Tieto-Laurin.