Ympäristökirjoittaminen ilmastokriisin ajan lukutaitona

Lukutaito ei ole enää pitkään aikaan merkinnyt ainoastaan kykyä lukea ja tulkita kirjoitettua tekstiä. Ainakin 1990-luvulta alkaen lukutaidon määritelmä on kattanut kirjoitetun tekstin lisäksi monenlaisten muiden tekstien lukemisen ja tuottamisen tavat, informaatioteknologioiden käytön sekä laaja-alaisen yhteiskunnallisen osallistumisen. Nykyään puhutaankin esimerkiksi medialukutaidosta, visuaalisesta lukutaidosta tai jatkuvaa oppimista ja osallistumista painottavasta monilukutaidosta. Lukutaito tarkoittaa siis nykyään niitä moninaisia taitoja, joita oppiminen, kommunikaatio ja yhteiskunnallinen osallistuminen tänä päivänä vaativat.

Lukutaito-käsitettä käytetään myös ihmisen ja ympäristön suhteiden tarkasteluun. Tällöin puhutaan esimerkiksi ympäristölukutaidosta, ekologisesta lukutaidosta tai ekolukutaidosta. Näitä termejä käytetään myös toisilleen rinnakkaisina. Suomessa toimittaja Mikko Pelttari taasen on kirjoittanut ilmastolukutaidosta teoksessaan Lämpenevä Maa – ilmastolukutaidon käsikirja. Hänelle ilmastolukutaito merkitsee kykyä suhtautua avoimen kriittisesti ilmastonmuutoksesta tuotettuun tietoon sekä kykyä ottaa osaa ilmastonmuutosta koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tässä tekstissä olen päätynyt käyttämään termiä ympäristölukutaito – ikään kuin parina käsitteelle ympäristökirjoittaminen, josta kerron pian lisää. Kiteytettynä ympäristölukutaidon voi ymmärtää tarkoittavan niitä keinoja ja valmiuksia, joita elämä ilmasto- ja ympäristökriisin aikana vaatii, kuten esimerkiksi ympäristötiedon kartuttamista tai ympäristösuhteen vahvistamista. Ajatus ympäristölukutaidon tärkeydestä ei sinänsä ole uusi. Esimerkiksi David Orr peräänkuulutti jo 1990-luvulla ekologista lukutaitoa, jossa yhdistyi luonnosta tietäminen ja välittäminen sekä valmiudet sen suojelemiseen.

Kuvittelun tärkeydestä

Jos lukutaito käsitteenä on laajentunut tarkoittamaan myös muita taitoja kuin kirjoitetun tekstin ymmärtämistä, miten ympäristölukutaito sitten liittyy kirjallisuuteen? Useat tutkijat ovat korostaneet kirjallisuuden mahdollisuuksia vahvistaa kuvittelukykyä, joka taas voi auttaa yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisessa. Miten muuttaa maailmaa paremmaksi, jos emme ensin pysty kuvittelemaan parempaa maailmaa?

Kuvittelukyvyn voisikin ajatella olevan tärkeä osa ympäristölukutaitoa: sen avulla kuvittelemme suhdettamme ympäristöön uudelleen. Esimerkiksi ympäristöpedagogi Veli-Matti Värri on muistuttanut ekologisen kuvittelukyvyn tärkeydestä nimenomaan ympäristökasvatuksessa. Voidaan siis ajatella, että kirjallisuus ja kirjoittaminen vahvistavat tällaista kuvittelukykyä, ja kirjallisuuden (sekä laajemmin taiteen) rooli osana ympäristökasvatusta onkin tunnustettu.

Myös Pelttari peräänkuuluttaa mielikuvitusta sekä tarinoita, joiden avulla ilmastokeskustelua voidaan tuoda ihmisten lähelle: ”Ilmastokriisi tarvitsee kertomuksia tullakseen ymmärrettäväksi, ja kertomuksissa pitää esiintyä roolihahmoja, oikeita tai yleistettyjä ihmisiä.” Hän kuitenkin muistuttaa, että kertomukset voivat myös ”vääristää mittasuhteita” ja korostaa yksilöitä silloin, kun tulisi puhua laajoista yhteiskunnallisista rakenteista. Tunteisiin vetoavat yksilötarinat ovat silti hänen mielestään tärkeitä, koska ne tarjoavat samastumiskohteita: ilmastokriisi kun saattaa muuten jäädä hyvin etäiseksi, jos asuu alueella, jolle sen vaikutukset eivät vielä ole iskeneet rajusti.

Ilmastokriisin aikana kirjallisuus voisikin vahvistaa kuvittelukykyä esimerkiksi kutsumalla lukijaa samastumaan sellaisen ihmisen elämään, joka elää vaikkapa ilmastokriisin kuivattamalla alueella. Samalla se voi vahvistaa ympäristölukutaitoa haastamalla lukijaa pohtimaan omaa paikkaansa muuttuvassa ilmastossa ja ympäristössä. On kuitenkin tärkeä muistaa, ettei kirjallisuus välttämättä aiheuta samastumisen kokemuksia, vaan tätä täytyy edesauttaa pedagogisin keinoin, esimerkiksi kannustamalla opiskelijoita dialogiin ja toisen kokemuksen pohtimiseen.

Ympäristökirjoittaminen ajattelua avartamassa

Entäpä sitten kirjoittaminen? Miten kirjoittaminen voisi käytännössä toimia ympäristölukutaitona? Yhteiskuntatieteilijät Juha Suoranta ja Olli Pyyhtinen väittävät, että kirjoittamalla voi avartaa ajattelua, herättää uusia näkökulmia sekä kehittää uusia tapoja tuottaa tietoa. Suoranta ja Pyyhtinen eivät ole yksin väitteidensä kanssa.

Käytännössä ajattelua voisi avartaa esimerkiksi mahdollisia maailmoja spekuloimalla ja niistä kirjoittamalla tai toislajisten eläinten ja olentojen näkökulmia kuvittelemalla. Tutkija-taiteilija Henna Lainisen Ilmastonmuutos minussa -työpajat ovat myös osoittaneet, että kirjoittaminen ja siitä keskusteleminen auttaa käsittelemään monenlaisia ilmastokriisiin liittyviä tuntoja.

On myös kehitetty erityisiä menetelmiä ihmisten ympäristösuhteen vahvistamiseksi. Tällaisessa ympäristökirjoittamisessa tyypillinen kirjoittamisen (ja sen opettamisen) strategia on ollut lähiluonnon havainnoiminen esimerkiksi päiväkirjamaisesti. On ajateltu, että luontohavaintojen tekeminen herkistää tiedostamaan lähiluonnon rikkauden siten myös välittämään siitä.

Tutkija Isabel Galleymore on kuitenkin kritisoinut paikkasidonnaista kirjoittamista ja varoittanut, että lähiluontoon kiinnittyminen saattaa saada kirjoittajan keskittymään vain omaan lähiympäristöönsä ja siten unohtamaan esimerkiksi globaalin ilmastokriisin vaikutukset muualla – sekä omien tekojen vaikutukset muualla sijaitseviin paikkoihin. Jos oma lähiluonto on puhdasta ja rehevää, tarvitseeko ilmastonmuutoksestakaan oikeastaan välittää?

Galleymore onkin ehdottanut, että lähiluonnon havainnoinnin sijaan ympäristökirjoittaja voisi keskittyä havainnoimaan sitä, mitä itselle tutuissa paikoissa ei ole. Tällä tapaa ympäristökirjoittaminen voisikin avartaa jokapäiväisiä paikkakokemuksiamme – ja kenties vahvistaa myös ympäristölukutaitoa eli ihmisen paikan hahmottamista osana biosfääriä.

Vaikka ympäristön tarkkaan havainnointiin pohjaavaa kirjoittamista on hyödynnetty ympäristöpedagogiikassa, ympäristökirjoittamisen tulisi suunnata luonnon havainnoinnista myös luovempiin metodeihin, kuten esimerkiksi runouteen. Luova kirjoittaminen mahdollistaakin esimerkiksi erilaiset näkökulmanvaihdokset, poissaolevien paikkojen tai ilmiöiden sekä tulevien tapahtumien spekuloinnin, tulevaisuuden ihmisten puhuttelun tai oman kehon tuntojen sanallistamisen osana muuttuvaa ympäristöä. Kollektiivisten kirjoitusharjoitusten avulla ympäristösuhdetta voi myös tutkailla yhdessä. Luovan kirjoittamisen mahdollisuudet tulisi siis tunnistaa entistä laajemmin ympäristöpedagogiikassa, osana ilmastokriisin ajan vaatimaa ympäristölukutaitoa.

Kuvassa on pöydälle kerättyjä luonnonmateriaaleja, kuten kiviä, oksia ja käpyjä, sekä valkoisesta paperista revittyjä liuskoja, joille opiskelijat ovat kirjoittaneet lyhyitä tekstejä. (Aino-Kaisa Koistisen ohjaamassa ympäristökirjoittamisen työpajassa toteutettu kollektiivinen runoteos; kuva © A.-K.K., julkaistu työpajan osallistujien luvalla).

Aino-Kaisa Koistinen

Kirjoittaja on nykykulttuurin tutkimuksen tohtori (JYU), mediakulttuurin dosentti (TY), runoilija, vapaa kirjoittaja ja luovan kirjoittamisen opettaja. Hän työskentelee hankkeessa tutkijana. Koistinen tekee tutkimustaan myös osana Jyväskylän yliopiston monilukutaidon profilointialuetta (MULTILEAP).

Lähteitä

Galleymore I. (2020): Teaching environmental writing: ecocritical pedagogy and poetics. London: Bloomsbury Academic.

Koistinen, A.-K., H. Laininen, R. Niemi-Pynttäri & N. Sääskilahti (tulossa): Ehdotuksia luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikaksi. Joutsen/Svanen.

Lähdesmäki, T. & A.-K. Koistinen (2021): “Explorations of linkages between intercultural dialogue, art, and empathy.” Teoksessa Dialogue for Intercultural Understanding: Placing Cultural Literacy at the Heart of Learning. Toim. F. Maine & M. Vrikki. Cham: Springer, 45–58.

McBride, B.B. (2011): Essential elements of ecological literacy and the pathways to achieve it: Perspectives of ecologists. PhD dissertation. University of Montana.

New London Group (Cazden, C., B. Cope, F. Fairclough, J. Gee, M. Kalantzis, J. Cook, G. Kress, A. Luke, C. Luke, S. Michaels, and M. Nakata, 1996): “A Pedagogy of Multiliteracies: Designing Social Futures.” Harvard Educational Review 66 (1), 60–92.  

Orr, D. W. (1990): “Environmental Education and Ecological Literacy: Knowing, Caring, and Practical Competence.” The Education Digest, 55(9), 49–53.

Pelttari, M. (2021): Lämpenevä maa – ilmastolukutaidon käsikirja. Tampere: Vastapaino.

Suoranta, J. & Pyyhtinen, O. (2021): “Kaunokirjallisuuden käyttö yhteiskuntatutkimuksessa.” Teoksessa Tutkiva mielikuvitus. Luovat, osallistuvat ja toiminnalliset tutkimusmenetelmät yhteiskuntatieteissä. Toim. S. Ryynänen & A. Rannikko. Tallinna: Gaudeamus, 33–56.

Värri, V.-M. (2018): Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.

Weik von Mossner, A. (2017): Affective ecologies: Empathy, emotion, and environmental narrative. Columbus: The Ohio State University Press.