Romuna olemisen pedagogiikasta

Miten sinulla menee? Oma vastaukseni näin Ukrainan sodan ja ilmastokriisin keskellä ei ole amerikkalaistyyppinen ”kaikki hyvin”. Maailman tilanne kuormittaa ja tiedän, että en ole suinkaan ainoa.

Tutkin työkseni ympäristötunteita ja laajemminkin maailman tilan herättämiä reaktioita ihmisissä. Erilaiset tekstit ovat tärkeässä asemassa sekä tunteiden esiin tuojina että parhaimmillaan niiden käsittelyn auttajina. Kirjallisuudentutkija, jonka tuotanto on ollut itselleni erityisen arvokasta ympäristötunteiden suhteen, on pohjoisamerikkalainen Stephen Siperstein. Erityisesti hänen ajatuksensa romuna olemisen pedagogiikasta on puhutellut itseäni tänä talvena.

Siperstein on jo vuosien ajan tarkastellut kirjoittamisen mahdollisuuksia ympäristökriisin käsittelyssä. Hänen väitöskirjansa, joka on vapaasti ladattavissa netistä, käsittelee laajasti kirjallisuutta, ilmastotunteita ja kasvatusta. Siperstein tarkastelee esimerkiksi muistelmatekstejä ilmastonmuutokseen liittyvistä kokemuksista sekä ilmastofiktiota (cli-fi). Väitöskirjasta tekee poikkeuksellisen se avoimuus, jolla Siperstein tuo esiin oman opetus- ja tutkimusprosessinsa vaikeutta sekä palkitsevuutta.

Runojen kirjoittaminen on Sipersteinille tärkeä kanava tunteiden ja ympäristökriisin käsittelyyn. Väitöskirjakin sisältää useita runoja, ja osa niistä kuvaa ilmastoaiheiden opettamisen haastavuutta. Siperstein kertoo tiestä, joka vei hänet tietopainotteisuudesta taitopainotteisuuteen. Nykyään hän pyrkii kuuntelemaan opiskelijoiden kokemuksia ja tunteita. Eräänlaisessa mentorin roolissa hän tarjoaa keskustelu ja tutkimusmahdollisuuksia, joiden tavoitteena on vahvistaa toimijuuden tunnetta ja maailman sietämisen taitoja.

Keväällä 2021 Siperstein julkaisi kasvatusta käsittelevän esseen Broken World Teaching: opettamista särkyneessä maailmassa. Essee käsittelee sekä aiheen että muotonsa kautta sirpaleisuutta. Siperstein kokoaa yhteen monenlaisia palasia: asiatekstiä ja proosaa, opiskelijoiden ja opettajien kokemuksia, teorioita ja käytäntöjä. Hän kutsuu näitä hylkytavaroiksi tai romuiksi (wreckage): ne ovat kuin ajopuita ja muita maailman rannalta löytyviä rikkoutuneiden asioiden kappaleita.

Romua saatetaan nykyään pitää likaisena roskana, mutta Siperstein muistuttaa, että historiassa ajopuut ja hylkytavarat ovat usein olleet hyvin tärkeitä raaka-aineita sekä ihmisille että monille muille elämänmuodoille. Teksti kutsuu kohtaamaan sirpaleita, ajopuita, hylkytavaraa – ja samalla näkemään oman romuna olemisemme.

Englannin kielessä on verbi ’salvage’, joka merkitsee tavaran pelastamista hylyn tai romun keskeltä. Romussa ja osittaisen särkymisen prosessissa voi olla jotain hyvin arvokasta, vaikka tuskaa ja vahinkoa ei pidäkään vähätellä. Haaksirikoista voi oppia jotain merkittävää. Hylkytavaran keskeltä voi löytyä arvokkaita ja kestäviä rakennuspuita. Posthumanistisesti lohtua tuo se, että monenlaiset elämänmuodot voivat löytää ravinteita ihmiskunnan jäljiltä.

Romuna oleminen laajentuu siten esseessä myös yleiseksi vertauskuvaksi nykymaailmasta. Kasvava määrä ihmisiä on romuna: maailman tilanne ja arjen kaikki erilaiset paineet särkevät meitä. Romuttavat järjestelmät, kuten piittaamattomat talousmallit, rikkovat ihmisiä ja ekosysteemejä. Ympäristökriisin aiheuttamaa ahdistusta ovat lisänneet vielä koronapandemia ja sodat.

Siperstein kysyy: entä jos hyväksyisimme tämän rikkonaisuuden? Entä jos emme esittäisi, että olemme kunnossa, jos emme kerran ole? Voisiko myös ympäristöaiheiden opettaja tai tutkija myöntää olevansa joskus romuna? Opettajan ei tule hoidattaa itseään opiskelijoilla, mutta haavoittuvuuden myöntäminen voi kasvattaa empatiaa ja lisätä yhteyden tunnetta. Olemme samassa veneessä – tai kenties samassa haaksirikossa.

Tutkimushankkeessamme tarkastellaan erilaisten ympäristökriisiä käsittelevien tekstien vaikutuksia. Tunnevaikutukset ovat yksi merkittävä osa tätä ja siksi minäkin olen hankkeessa mukana. Lähtökohtana on empiirisen ekokriitikin huomio siitä, että vaikutukset voivat olla monenlaisia. Myös sama teksti voi vaikuttaa eri tavoin eri ihmisiin ja eri aikoina.

Sipersteinin tekstit ovat tästä hyvä esimerkki. Vaikka osa niistä käsittelee synkkiä aiheita, minuun itseeni ne ovat vaikuttaneet pohjimmiltaan voimavaroja lisäävästi. Tekstit ovat olleet eräiden itsessäni tunnistamieni tunteiden sanoittajia. Lisäksi ne ovat tutustuttaneet toisiin, itselleni henkilökohtaisesti vieraampiin tunteisiin. Kuvaukset opettajien ja tutkijoiden osittaisesta rikkinäisyydestä ovat toimineet vahvistavasti. Siperstein korostaa empatian ja myötätunnon merkitystä, mikä onkin yksi ekokritiikin perinteisistä tavoitteista. Sama päämäärä on voimakkaasti läsnä ympäristötunteisiin liittyvässä kirjallisuudessa. Ajat ovat monin tavoin vaikeat, mutta myötätunto sekä itseä että toisia kohtaan auttaa eteenpäin.

Panu Pihkala

Kirjoittaja on ympäristötunteiden tutkija, joka työskentelee osa-aikaisesti hankkeessa

Lukuvinkkejä

Siperstein: Broken World Teaching

Sipersteinin väitöskirja: Climate Change in Literature and Culture: Conversion, Speculation, Education (2016) – ks. esim. runot ”Notes for a Lecture on Climate Change” (s. 25-6) ja ”On the Last Day” (s. 205)

Sipersteinin toimittama kirja (yhdessä LeMenager & Hall kanssa): Teaching Climate Change in the Humanities (2016)

Panu Pihkalan artikkeli ympäristötunteiden käsittelystä kasvatuksessa ja opetuksessa: Eco-anxiety and Environmental Education, Sustainability (2020)

Lahtinen, Toni & Pihkala, Panu: Postikortteja Corona Ground Zerosta Helsinkiin: Huomioita pandemiasta ja ympäristökriisistä, Avain (2020)