Älä vaan katso ylös taivaalle. Älä katso, vaikka sieltä sataisi tulta ja tulikiveä. Juuri taivaalta lankeavat ihmistä suuremmat – ja häntä rankaisevat – tuhovoimat monissa ikiaikaisissa kertomuksissa.
Loppuvuodesta 2021 elokuvataivaan puhutuin ilmiö oli Leonardo DiCaprion, Jennifer Lawrencen ja Meryl Streepin tähdittämä Don’t Look Up. Tutkijoiden avaruudesta bongaama jättimäinen komeetta eli planeetantappaja ei saa poliitikkoja ryhtymään tarvittaviin toimiin maapallon pelastamiseksi, sillä huonojen uutisten pelätään vaarantavan tulevan vaalikampanjan. Kun viimein herätään miettimään ratkaisua taivaalta lähestyvään uhkaan, aletaankin suunnitella komeetan sisältämien mineraalien talteenottoa ja taloudellista hyötyä.
Vaikka näköpiirissä oleva tuho on kiistaton, kaikki eivät ota uhkaa vakavissaan. Kadulla mieltään osoittavat komeettadenialistit leimaavat tutkijoiden varoitukset feikkiuutisiksi. Ainoa rationaalinen reaktio nähdään, kun komeetan havainnut tutkija huutaa suorassa televisiolähetyksessä: ”Are we not being clear? We’re all 100% for sure gonna fucking die!”
Kirjailija ja tiedetoimittaja Tiina Raevaara huomauttaakin Suomen Kuvalehdessä (1.1.2022), että Don’t look up on elokuva tiedeviestinnästä ja tieteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Se kuvaa osuvasti tilannetta, jossa tutkijoiden esittämää tietoa ei arvosteta eikä heitä haluta kuunnella. Elokuvassa mediaa ei kiinnosta uutisten merkittävyys koko ihmiskunnalle vaan niiden katsojissa herättämät tunteet. Samoja kysymyksiä ovat viime vuosina pohtineet myös ympäristöviestinnän tutkijat: miten viestiä ymmärrettävästi laajamittaisista uhista ja miten monien tarkoitusperien hyödyntämiseen voidaankaan tietoa käyttää.
Katsojan nauru uhkaa kuivua kurkkuun.
Don’t Look Up on komedia, satiiri, allegoria, moraliteetti, dystopia – lajivaihtoehtoja on useita. Sen satiirisuutta laimentaa se, että monet sen liioitelluimmatkin reaktiot tuhouutisiin kuulostavat aivan liian mahdollisilta Donald Trumpin valtakauden jälkeisessä maailmassa. Katsojan nauru uhkaa kuivua kurkkuun.
Allegoriana elokuvan voi tulkita kuvaavan sellaista uhkaa, joka ei taivu ainakaan helposti dramaattiseksi elokuvatarinaksi, kuten ilmastonmuutosta. Historioitsija Lucian Boian (2005) mukaan taivaan rooli myyttisissä kertomuksissa on vaikeuttanut myös ilmastonmuutoksen käsittelyä, sillä taivas ja sen sääilmiöt edustavat mielissämme korkeampien voimien piiriä, joihin kuolevainen ihminen ei voi vaikuttaa. Taivaalla leiskuva tulipallo on kuitenkin jotain aivan muuta kuin hitaasti lämpenevä ilmasto. On paljon helpompi ummistaa silmänsä luonnossa tapahtuvilta suhteellisen vitkallisilta muutoksilta kuin Maata kohti syöksyvältä konkreettiselta taivaankappaleelta.
Ympäristötutkija Rob Nixon (2011) on puhunut ”hitaasta väkivallasta”, jolla hän viittaa asteittain eteneviin ja siksi usein huomaamattomiin ympäristötuhoihin. Koska ympäristöön kohdistuvat väkivaltaiset toimet ja niiden vaikutukset eivät välttämättä erotu tapahtumasarjoina tai edes liikkeinä, niiden seurauksia on vaikea havaita tai ne tulevat esiin vasta pitkällä viiveellä. Tapahtumien ja syy–seuraus-suhteiden hahmottomuus ja ilmiön näkymättömyys ovat haaste erilaisille esittämisen ja kertomisen tavoille.
Tosin suomentaja ja kirjallisuuskriitikko Janne Löppönen kuvailee uusimman Nuori Voima -lehden (6/2021) esseessään, kuinka helppoa olisi kääntää erilaisin klisein ilmastokriisi Netflix-sarjaksi: Sen pääosassa olisi ilmastoaktivistien joukkoa johtava ja supervoimainen Valittu Lapsi (Greta Thurnberg), joka saisi apua viisaalta tietäjältä (David Attenborough). Miljöönä olisi Mordoria ja Reininmaan ruskohiilikaivoksia muistuttava apokalyptinen maisema ja pääpahiksena monikansalliset öljy-yhtiöt. Sarja ehkä päättyisi siihen, kun voittajina selvinneet ilmastoaktivistit alkaisivat jälleen viljellä maata, luonnonmukaisin menetelmin toki.
Lopputuloksensa perusteella Don’t Look Up on tietysti apokalypsi, kuvaus pahimman mahdollisen skenaarion toteutumisesta. Taivaankappaleen osuminen Maan kulkureitille ei ole ihmisten aikaansaannos, mutta elokuvan maailmassa he olisivat voineet estää sen aiheuttaman täystuhon.
Ilmassa [sic] on juuri nyt jotain sellaista, joka näyttäisi saavan luontevimman purkautumistien nimenomaan dystopioiden kautta.
Toisaalta se yhteiskunta, joka ahneuksissaan aiheuttaa maailmanlopun, on ennen muuta dystopia, kuvitelma siitä, millaiseksi maailma muuttuisi, jos eräät nykyiset kehityslinjat viedään loogiseen johtopäätökseensä. Piittaamattomuus tutkijoiden varoituksista on yksi tällainen kehityslinja.
Nykyään dystopioista puhutaan paljon; ehkä voisi jopa sanoa, että se on nykyajan laji par excellence. Ilmassa [sic] on juuri nyt jotain sellaista, joka näyttäisi saavan luontevimman purkautumistien nimenomaan dystopioiden kautta. Ne toimivat varoituksina elämäntapojemme vääjäämättömistä seurauksista.
Mutta onko dystooppisista kuvitelmista lopultakaan mitään käytännön hyötyä sen varmistamiseksi, että niiden maalaamat uhkakuvat eivät toteutuisi? Miten Don’t Look Up tai monet myyntilistoilla keikkuvat dystooppiset romaanit vaikuttavat lukijoihinsa? Tunteita ne epäilemättä herättävät, mutta onko niillä merkitystä katsojien ja lukijoiden arkisten valintojen kannalta? Vai onko tuollainen kysymyksenasettelu edes mielekäs tai reilu – kysehän on kuitenkin taiteesta, jolla on olemassaolon oikeutensa ihan riippumatta siitä, onko siitä ihmiskunnalle mitään välineellistä hyötyä tai ei.
Ajatellaanpa kirjallisuuden hyödyistä mitä tahansa, olemme kiinnostuneita juuri kirjallisuuden vaikutuksista. Tutkimushankkeessamme ”Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella” paneudutaan niin sanotun ilmastokirjallisuuden vastaanottoon. Emme oleta, että kirjallisuus tekee lukijoista parempia ihmisiä, mutta jonkinlaisia jälkiä niinkin intensiivinen toiminta kuin lukeminen varmasti jättää. Vähintään kirjallisuus – Don’t Look Up -elokuvan tapaan – voi edes hetkeksi pysäyttää pohtimaan sitä, miten kyvyttömiä olemme torjumaan tuhoa.
— Toni Lahtinen ja Olli Löytty
Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella 