Julkaisemme Helsingin yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden kirjoittamia blogikirjoituksia, jotka on tehty ryhmätöinä ”Kirjallisuus ja ilmastokriisi – kirjallisuusblogi” -kurssilla syksyllä 2022. Tällä kertaa aiheena on empatia eläimiä kohtaan. Onko niin, että todellisuudessa emme välitä eläimistä juuri lainkaan?
Eläimet: Jenni Råback & Sonja Tapio
Tykkäätkö sinä eläimistä? Tunnetko empatiaa eläimiä kohtaan? Näihin kysymyksiin kuuluu vastata ”kyllä”. Mutta mitä empatia eläimiä kohtaan oikeastaan tarkoittaa? Sitäkö, että silittää jokaista vastaantulevaa koiraa? Tai sitä, että kaataa kahviin kauramaitoa lehmänmaidon sijaan? Jos tarkastelemme maapalloa täällä elävien eläinten painon kannalta, asumme nautojen, emme ihmisten planeetalla. Suurin osa ihmisistä kohtaakin naudan useimmin lautasellaan. Pyrimme sekä arjessa että juhlassa unohtamaan suurimman osan muista eläimistä. Tunnetusti teot puhuvat enemmän kuin sanat, eli mistä ihmisten teot kielivät? Siitä, ettemme me todellisuudessa välitä eläimistä juuri lainkaan, emme käytännössä emmekä edes rivien välissä.
Empatiakyvyn ajatellaan olevan ihmisyyttä määrittävä perusominaisuus. Itsetyytyväisestä olettamuksesta huolimatta tämä väite ei ole täysin tuulesta temmattu: ihmisillä on syntymästä asti kyky kokea empatiaa. Se, keitä tai mitä kohtaan koemme empatiaa ja kuinka sitä ilmaisemme, on kuitenkin vahvasti opittua. Ajattelemme usein, että empaattisuus on esimerkiksi välittämisen aktiivista osoittamista, mutta se voi olla jotain muutakin. Psychology Todayn blogissa todettiin muutama vuosi sitten, ettei empatia ole vain läheisyyttä ja sosiaalista käytöstä tuottava moottori, vaan se myös jarruttaa, kun käyttäydymme huonosti ja tiedostamme aiheuttamamme kivun. Tässä tuntuukin olevan tapa valjastaa muita eläimiä kohtaan tuntemamme empatia. Monesti meidän pitäisi hillitä omaa käytöstämme: älä satuta eläimiä, älä syö lihaa, jne.
Empatia on keskeinen väline eläin- ja luonnonsuojelussa. Tämän näkee esimerkiksi siitä, miten jääkarhuja ja mehiläisiä käytetään osana jo epätoivoiselta tuntuvaa ponnistusta saada ihmiset välittämään ilmastonmuutoksesta. Näistä pörröisistä otuksista on tullut eräänlaisia maapallon lämpenemisen maskotteja, jotka ovat saaneet pehmeille harteilleen taakan tarjota ihmisille jotain söpöä ja konkreettista, josta välittää. Kuinka tämä trendi sitten näkyy ilmastokirjallisuuden puolella? Lähdimme selvittämään asiaa Yoko Tawadan Muistelmat lumessa (2019)sekä Maja Lunden Mehiläisten historia (2015) -romaanien kautta.
Herättääkö jääkarhu edelleen empatiaa?
Jääkarhu on eläin, jota kohtaan meidät selvästi on opetettu tuntemaan empatiaa. Kulttuurimme jääkarhukuvasto on laajaa: lastenkirjoissa jääkarhut seikkailevat ratkoen pulmia niin yksinäisyyteen kuin ilmastokriisiin liittyen. National Geographic -lehden valokuvat ikonisoivat jääkarhun jo 1990-luvulla. Nykyään, kun kohdallemme sattuu kuva yksinäisestä jääkarhusta lautalla, tiedämme heti mistä teemasta meille viestitään tai mistä meidän pitäisi välittää – ilmastokriisistä, joka tuhoaa tämän hienon eläimen elinehdot. Tuhma ilmastokriisi!
Jääkarhukuvaston toistuvuus vaikuttaa siihen, millaisia tunteita meissä herää. Kuten Toni Lahtinen ja Olli Löytty toteavat Joutsenessa, jatkuva toisto ”voi tehdä uhkaavasta asiasta paitsi ylivoimaisen myös koomisen”. Synkästä ja melankolisesta aikamme eläinsymbolista on tullut myös huvittava: kuva on äärettömän tunnistettava ja äärimmilleen kyllästetty. Mitä me oikeastaan tunnemme nähdessämme tällaisen kuvan?
Voiko kulunut jääkarhukuvasto edelleen herättää meissä empatiaa? Lastenkirjallisuudessa – jossa toisteisuus ei yleensäkään ole ongelma vaan hyve – jääkarhun suosio jatkuu, mutta aikuisten kertomakirjallisuudessa jääkarhuun törmää harvemmin. Kyllästeisyys ja siihen liittyvä huumori avaavat kuitenkin uusia mahdollisuuksia myös aikuisten kirjallisuudelle: Yoko Tawada on kirjoittanut jääkarhuista humoristisen, omintakeisen romaanin Muistelmat lumessa (Etüden im Schnee 2014, suom. 2019), joka kertoo kolmen jääkarhun tarinan. Nämä karhut käyvät konferensseissa, kirjoittavat muistelmiaan, lähtevät maanpakoon ja esiintyvät sirkuksessa. Suvun viimeisestä vesasta, Knutista, jonka jotkut muistanevat myös oikeasta elämästä, kasvaa merkityksellinen ympäristöaktivisti, jonka tehokkuus perustuu ennen kaikkea söpöyteen — toisin sanoen ihmiset töllistelevät häntä Berliinin eläintarhassa.
Tawadan jääkarhut ovat sympaattinen sekoitus karhumaisuuksia ja inhimillisyyksiä: lukijaa muistutetaan riittävän usein valkoisesta turkista ja tärkeästä hajuaistista, mutta karhut haluavat myös monien ihmisten lailla kirjoittaa muistelmansa. Kunkin kolmen jääkarhun rinnalla kulkee myös liuta ihmisiä: Toska-karhuun siirtyy tämän kanssa sirkuksessa esiintyvän Barbaran sielu suudelmien kautta, ja Knut-pentua hoitaa Matthias-äiti, jonka kanssa lapsukainen haluaisi naimisiin kasvettuaan aikuiseksi. Nämä suhteet hämärryttävät entisestään jääkarhun ja ihmisen rajoja. Jääkarhuja lähestytään ennen kaikkea niiden keksityn tai korostetun inhimillisyyden kautta. Onko tämä myönnytys siitä, että me ihmiset ja karhut emme ole niin erilaisia, vai siitä, että olemme ehdollistuneita tuntemaan empatiaa lähinnä ihmisiä kohtaan?
Useimmiten Tawadan teoksen huumori perustuu oletukseen, että lukija tunnistaa kliseet, joihin teos viittaa. Jotkut ilmastokriisiviittaukset ohitetaan nopeasti; kirjassa päivitellään esimerkiksi lyhyesti sitä, että ”Pohjoisnavalla ei ole enää lainkaan kirjoja saatavilla ja kaikki kirjapainot ovat sulaneet”. Teoksessa on myös mukana yksinäinen jääkarhu sulavalla jäälautalla -kuvauksia, jotka muuttavat tunnelman hetkellisesti. Esimerkiksi ensimmäisen isoäitikarhun muistelmaosuus päättyy seuraavasti: ”Tasapainottelin [jäälautan] päällä, tuijotin eteeni ja tunsin, kuinka se sekunti sekunnilta suli jalkapohjieni lämmön vaikutuksesta. Jäinen saari oli enää kirjoituspöytäni kokoinen, ja jossain vaiheessa sitä ei enää olisi. Kuinka paljon minulla on vielä aikaa?” Kirjoituspöytävertaus on kai jonkinlaista mustaa huumoria, mutta todennäköisesti tällaiset hetket hyydyttävät lukijan hymyn. Hetkellinen tunnelmamuutos on yllättävä ja häiritsevä: huumori mahdollistaa sen, että kyllästeisestä kuvasta tehdään taas hetkeksi uusi.
Jääkarhuja voidaan pitää aikamme uutena pandana: kummankin selviytyminen saattaa riippua siitä, kuinka söpöinä me heitä pidämme.
On selvää, ettei Tawadan teoksen ensisijainen lukijaan vaikuttamiskeino ole jääkarhujen kärsimyskuvasto, jota voidaan tässä vaiheessa pitää jo kliseenä. Kaikkien osuvimmillaan Tawadan vitsit jääkarhuista, ihmisistä ja ilmastokriisistä ovat käsiteltäessä Knutia, joka on, lyhyesti sanottuna, ”aivan kuin Jeesus”. On järjetöntä ajatella, että jääkarhu voisi pelastaa maailman ihmisten aiheuttamalta ilmastokriisiltä, mutta tosiasia on, että oikean Knutin (2006—2011) inspiroima mania valjastettiin monenlaiseen käyttöön — myös tiedon levittämiseen ilmastokriisistä. Berliinin eläintarhan johtokunnanjäsen Gerald Uhlichin mukaan rakastettu Knut saattoi kommunikoida yleisölle ympäristöasioista “kivasti”, tavalla, joka ei perustunut uhkaamiseen tai haukkumiseen. Toki Knut-tuotemerkki oheiskrääsineen tuotti Berliinin eläintarhalle vuonna 2007 lähes 5 miljoonaa euroa…”kivasti”.
Jääkarhuja voidaan pitää aikamme uutena pandana: kummankin selviytyminen saattaa riippua siitä, kuinka söpöinä me heitä pidämme. Jääkarhut eivät ole meille hyödyllisiä kuten mehiläiset tai muut pölyttäjät, joten selvitäkseen heidän on herätettävä meissä empatiaa. Tämä tapahtuu yksilötasolla: yksilön kokemusta esittävät kuvat, kertomukset ja omakohtaiset tarinat sekä konkretisoivat ilmiöitä että herättävät tunteita.
Yksilöllisyys selittänee, miksi Tawadan teoksessakin ilmastokriisiä näkyvämpiä ja toistuvampi teemoja ovat identiteetti ja inhimillisyyden rajat. Knutin myötä ounastellaan ihmisten uudenlaista suhtautumista jääkarhuihin: ”Knut näytti meille, ettemme enää tarvitse sirkusnumeroita päästäksemme julkisuuteen, liikuttaaksemme ihmissydäntä ja herättääksemme kiintymyksen ja kunnioituksen tunteita.” Huumorin poimuihin piilotettu ajatus – yksilö haluaa herättää toisessa kiintymyksen ja kunnioituksen tunteita – ei kuitenkaan ole yllättävä tai radikaali ennen kuin sovellamme sitä muihin eläimiin.
Onko pörriäisistä pakko välittää?
Ilmastokriisi uhkaa muitakin lajeja, joihin meidän on vaikeampi kohdentaa empatiaamme. Millaisia tunteita meissä herättää se, että maapallon tärkeimmät pölyttäjät, mehiläiset, ovat kuolemassa sukupuuttoon?
Siinä missä ihmisten ja nisäkkäiden välistä suhdetta (ja samalla myös ihmisten eläimiä kohtaan tuntemaa empatiaa) on tutkittu laajasti, tutkimukset ihmisten tuntemasta empatiasta nimenomaan hyönteisiä kohtaan loistavat poissaolollaan. Jos taas metsästää kyseistä tutkimustietoa Internetin hakukoneviidakossa, päätyy väistämättä hyvin erilaisten tekstien äärelle, joiden ytimessä on kuitenkin aina sama ajatus: ihmiset eivät pidä hyönteisistä. Ne ovat liian vieraita, liian outoja, ne inisevät ja purevat, ja niillä on aivan liian monta raajaa. Jopa viime vuosikymmeninä huomiota saanut mehiläinen, joka kiitos pörröisyytensä ja komean värityksensä lukeutuu hyönteismaailman söpöimpiin pörriäisiin, ei vedä vertoja jäälauttojen päällä tasapainottelevalle jääkarhulle.
Se, että empatian lähtökohtana on usein inhimillistäminen, osoittautuu hankalaksi prosessiksi ei pelkästään mehiläisten vaan kaikkien hyönteisten kohdalla. Yksi syy tähän on se, että hyönteiset eivät ole yksilöitävissä isojen nisäkkäiden tavoin. Emme erota niitä toisistaan tai havaitse niissä erilaisia luonteenpiirteitä. Ne ovat meille pelkkä kasvoton parvi.
Toisaalta hyönteisten havainnointi – ja jollakin tasolla myös ihannointi – sitoutuu monesti kollektivismiin, sillä niiden ajatellaan havainnollistavan elämäntapaa, jossa yhteisö asetetaan yksilön edelle. Tämä on tietenkin myös erittäin ihmiskeskeinen tapa ymmärtää hyönteisyhdyskuntien toimintaa, mutta se ei häivytäkään ihmisten ja hyönteisten välistä rajaa, vaan pikemminkin vahvistaa sitä. Hyönteiset ovat joko niin mitättömiä, etteivät ne edes ole ihmisen huomion saati empatian arvoisia, tai sitten jotenkin ihmisten yläpuolella, ihmeellisen kollektiivisia.
Edes kaunokirjallisuudessa ei tunnuta uskovan siihen, että mehiläiset itsessään voisivat herättää aikuisessa lukijassa empatiaa. Esimerkki tästä on Maja Lunden Mehiläisten historia (2015). Teoksen kolmen päähenkilön Taon, Williamin ja Georgen kohtalot ovat kaikki tavalla tai toisella sidottu mehiläisten kohtaloon, mutta kukaan heistä ei luo minkäänlaista tunnesidettä niiden kanssa. Lukijassa pyritään toki herättämään empatiaa, muttei niinkään mehiläisiä vaan niistä riippuvaisia ihmisiä kohtaan.
Jokaisen päähenkilön tarinan keskiössä on heidän suhteensa omiin lapsiinsa, minkä voidaan ajatella olevan osa laajempaa ajatusta siitä, että planeetta pitää pelastaa omia lapsia varten. Tämä itsessään jo osoittaa, että asenteemme planeetan tulevaisuutta kohtaan on täysin ihmislähtöinen: emme sinänsä välitä itse maapallosta vaan lapsistamme, minkä takia meidän on pakko välittää myös luonnosta. Sama oman edun logiikka näkyy myös päähenkilöiden suhtautumisessa mehiläisiin. Traagista ei ole itsessään se, mitä mehiläisille tapahtuu, vaan se, mitä ihmisille ja ihmisyhteiskunnalle tapahtuu mehiläiskadon seurauksena. Ihmiskunnan ja mehiläisten kohtalot kiedotaan yhteen, ja opetus on selvä: jos mehiläisille käy huonosti, niin tulee käymään myös meille.
Emme lopultakaan välitä mehiläisistä vaan itsestämme. Tästä huolimatta – tai ehkäpä juuri tämän takia – mehiläisten rooli pölyttäjinä korostuu niin Lunden teoksessa kuin todellisessa elämässäkin. Mehiläisistä välitetään ennen kaikkea sen takia, että ne ovat tärkeitä ekosysteemin (ja romaanissa myös ihmisyhteiskunnan) jatkuvuuden kannalta. William jopa uskoo, ettei mehiläisen kuolemassa ole mitään surullista, vaan pikemminkin iloittavaa, koska kuolema on osoitus siitä, että “mehiläinen on tehnyt sen, minkä takia se on pantu maailmaan, suorittanut uskomattoman paljon, kun ottaa huomioon, miten pieni se on.” Mehiläisellä on siis jokin funktio, pölyttäminen, jonka takia se on olemassa. Sen elämällä ei ole muuta arvoa kuin se, mitä se pystyy tekemään maapallon ja ihmisten vuoksi.
Emme lopultakaan välitä mehiläisistä vaan itsestämme.
Niin sydämettömältä kuin se saattaa kuulostaa, tällainen lähestymistapa voi hyvinkin olla paras keino saada ihmiset välittämään mehiläisten kaltaisista luontokappaleista, joihin kohdistettu ”empatia” paljastuu useimmiten itsekkäiksi syy-seuraus-laskelmiksi tai etäiseksi kummasteluksi. Lunden romaanin kaltaiset teokset tuskin riittävät kuvaamaan mehiläisiä arvokkaina empatian kohteina, mutta kirjan luettuaan kukaan tuskin kieltää hyönteisten, ja ennen kaikkea pölyttäjien, arvoa.
Uusille sukupolville
Ihmiset välittävät ensisijaisesti ihmisistä – ja useimmista heistäkin erittäin vähän. Mutta jos toteaisimme, että toisetkin olennot ovat tuntoisia, voisimme havahtua harjoittelemaan empatian kohteiden laajentamista ei-ihmisiin. Jääkarhun kaltainen iso nisäkäs olisi tällaiseen harjoitukseen kelpo – tai ainakin mehiläisiä parempi – väline. Erityisen hyvin jääkarhu soveltuu empatiaharjoitukseen, kun yritämme hahmottaa ilmastokriisin kaltaista globaalia ilmiötä. Vaikka kyseessä on hyvinkin konkreettinen asia, miellämme ilmastokriisin helposti abstraktiksi.
Jääkarhu on näkyvä, konkreettinen osa isompaa kokonaisuutta – arktista luontoa – jota me uhkaamme toiminnallamme. Mehiläisten tuho puolestaan saattaa johtaa koko ihmisyhteiskunnan romahtamiseen. Molemmat näistä tulevaisuudennäkymistä herättävät meissä tunteita enemmän kuin esimerkiksi jonkin tuntemattoman hyönteislajin sukupuuttoon kuoleminen tai astemittaukset lämpenevästä merivedestä ja sen seurauksista sellaisille merieläimille, joista ei saa söpöjä pehmoleluja. Tämä on inhimillistä. Mutta se, että vain tietyt, läpikulutetut ja kulttuurimme kanonisoimat eläinlajit soveltuvat tällaiseen empatiaharjoitukseen, kertoo, että tunnekoulutuksemme on vasta hyvin alussa.
Voiko ilmastokriisipuhetta ylipäänsä lähestyä eläinten näkökulmasta? Kun ilmastokriisin todellisuutta ja hädän ankaruutta alleviivataan keskivertokansalaiselle, häneen yleensä vedotaan vaatimuksella, jonka Lundessakin kohtasimme: Meidän täytyy pelastaa maapallo lapsillemme. Tällainen perustelu unohtaa täysin sen, että maapallolla on itseisarvo ja sen, että täällä asuu muitakin meidän kanssamme. Itse asiassa täällä asuu moniakin muita. Pitäisikö maapallo siis pelastaakin niille, heille, muille eläimille?
Lähteet
Born, Dorothea 2019. “Bearing Witness? Polar Bears as Icons for Climate
Change Communication in National Geographic”. Environmental Communication, 13:5, 649-663. https://doi.org/10.1080/17524032.2018.1435557 (tieto haettu 11.12.2022)
Burke, Jason 2007. ”Knut’s a millionaire bear, while he’s cuddly” The Guardian. 13.5.2007. https://www.theguardian.com/environment/2007/may/13/conservation.theobserver (tieto haettu 11.12.2022)
Lahtinen, Toni & Löytty, Olli 2022. ”Kirjallisuus ilmastonmuutoksen aikakautena: Näkökulmia empiiriseen ekokritiikkiin”. Joutsen / Svanen (2022), 12—30. https://doi.org/10.33346/joutsensvanen.120467 (tieto haettu 11.12.2022)
Lund, Maja 2017. Mehiläisen historia. Helsinki: Tammi.
Streep, Peg 2017. ”6 Things You Need to Know About Empathy”. Psychology Today. 23.1.2017. https://www.psychologytoday.com/us/blog/tech-support/201701/6-things-you-need-know-about-empathy (tieto haettu 11.12.2022)
Tawada, Yoko 2019. Muistelmat lumessa. Suom. Meeri Allinen ja Erkki Vainikkala. Helsinki: Fabriikki Kustannus.
Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella 