Toimittaja Pirkko Kotiranta nosti taannoin Helsingin Sanomissa (5.3.2023) esiin tuoreen skandinaavisen uudissanan: väntesorg, kirjaimellisesti odotussuru. Kyse on surusta, jossa surun lähde on vielä läsnä, mutta käynnissä on jokin muutos, joka herättää surua. Klassinen esimerkki on muistisairauteen pidemmälle harhaileva läheinen tai elämänkumppani, jolla todetaan hidas mutta kuolettava sairaus. Kotiranta kyseli suomennoksien perään ja mainitsi monia mahdollisia väntesorgin aiheita, mukaan lukien ympäristönmuutokset.
Otin heitosta kopin ja osallistuin keskusteluun. Totesin (HS 9.3.), että väntesorg-sanan taustalla häilyy surututkimuksen pitkäaikainen aihe, anticipatory grief eli jonkinlainen ennakoiva suru (myös anticipatory mourning). Samalla korostin, että on monia suruja, mukaan lukien ympäristösuruja, joissa ei ole kyse pelkästä ennakoinnista vaan jo käynnissä olevista muutoksista, joiden arvioidaan tai jopa tiedetään olevan tulevaisuudessa lopullisempia. Siksi nostin esiin käsitteen ”siirtymävaiheen suru”, joka vastaa transitional loss -tyyppisiin menetyksiin. Kaikki aikamuodot voivat elää surukokemuksessa: mennyt, nykyinen ja tuleva.
Elokuvateattereissa keväällä 2023 esitettävä Aftersun piirtyy itselleni nimenomaan siirtymävaiheen surun elokuvana. Suurin osa elokuvasta kuvaa lomamatkaa, jonka eräs isä ja 11-vuotias Sophie-tyttö tekevät Brittein saarilta Turkkiin. Elokuvalla on välähdyksissä ilmenevä kehys, jossa parikymmentä vuotta vanhempi Sophie katsoo lomamatkan vähän rakeisia videotallenteita ja on selvästi syvien tunteiden vallassa. Vanhemmalla Sophiella on itsellään nyt pienokainen hoidettavana ja sukupolvien ketjun kulku on vahvasti läsnä. Isäkuva ja oman nuoremman itsen kuva välähtelevät mielessä videonauhalla, yhä olemassaolevina mutta samalla ajan muuttamina.
Kaikki aikamuodot voivat elää surukokemuksessa: mennyt, nykyinen ja tuleva.
Aftersun, joka on saanut paljon kriitikoiden arvostusta, kuvaa pintapuolisesti tavallista lomamatkaa, mutta samalla kaikkea leimaa syvemmän elämänmuutoksen käsilläolo. Ikään kuin sekä isä että tytär vaistoaisivat, että jotain on pysyvästi muuttumassa ja elämä liukumassa eteenpäin. Sophien pitkä lapsuusaika on muuttumassa yksilöllisemmäksi teini-iäksi, ja tämä herättää Calum-isässä muistoja omasta osin rankasta nuoruudesta. Lapsuuden luonteva fyysinen kosketus on vielä läsnä, mutta muutoksen merkkejä ilmenee jo. Isän ja tyttären välinen valtasuhde ei ole enää yhtä itsestäänselvä.
Elokuvan tapaa kuvata tätä kaikkea leimaa juuri sellainen dynamiikka, jota olen viime aikoina penkonut surututkimuksen osalta. Siirtymävaiheen suru on yksi tapa sanoittaa tätä. Taustalla on se, mitä kokeneet surututkijat Carolyn Walter ja Judith McCoyd kuvaavat termillä maturational loss: kasvamiseen ja kypsymiseen liittyvät menetykset. Walter ja McCoyd onnistuvat tavoittamaan asian molemmat puolet. Kyse on samanaikaisesti menetyksiä ja iloa herättävistä elämän etenemisistä. Esimerkiksi lapsuuden taakse jättäminen ilmenee nuorelle ihmiselle usein sekä haikeana että innostavana. Elämän kuuluu edetä, se on elon luonne, mutta muutosta on usein vaikea kokonaan kestää.
Elokuvan Calum-isä tuntuu kamppailevan syvällä tavalla sekä tyttärensä vanhenemisen että omien prosessiensa kanssa. Vastuunkanto ja välittäminen alkaa olla kasvavassa määrin molemminpuolista: välillä tytär peitteleekin isän, ja omat lapsuuden traumat saattavat tulla osin parannetuiksi uuden sukupolven tekojen toimesta. Ainakin itsessäni elokuva herätti hyvällä tavalla elämänhistorian ja lähi-ihmissuhteiden pohdintaa, ja katsomiskokemusta helpottaa ajoittainen sarkastinen huumori (etenkin paketti-turistimatkojen korneja piirteitä kohtaan).
Kirjallisuus ja lukeminen ilmastonmuutoksen aikakaudella -hankkeen empiirisessä aineistossa ilmenee esimerkiksi eräiden lukiolaisten kokema ympäristösuru suomalaisten talvien muuttumisen vuoksi. Osin tämä on ennakoivaa surua, myös heidän itsensä mielestä, mutta kasvavassa määrin elämme myös siirtymävaiheen surun keskellä. Talvet ovat jo käyneet ailahtelevimmiksi. Lumiset talvet ovat ambivalentti menetys (ambivalent loss), käyttääkseni vielä yhtä surututkimuksen käsitettä. Ne ovat osittain menetettyjä ja osittain yhä täällä.
Elämme kasvavassa määrin siirtymävaiheen surun keskellä.
Tällainen ambivalenssi voi sekä helpottaa että hankaloittaa suruprosesseja. Yhtäältä jotain on vielä jäljellä, mikä voi tuoda iloa ja voimavaroja. Toisaalta tämä häilyvyys voi ajaa ihmiset esimerkiksi kiinnittymään liiankin voimakkaaseen toiveajatteluun. Monimutkaisia menetyksiä on vaikea käsitellä, kuten myös Aftersun osoittaa (talvien vaurioituminen on muuten kirjaimellisesti omanlaisensa aftersun-ilmiö). Elokuvankin kuvaamat menetykset ovat osin ambivalentteja. Tekstit, sekä kirjalliset että elokuvalliset, voivat auttaa tällaisten epäselvien mutta vahvasti olemassaolevien menetys-kokemusten tarkastelussa.
Aftersun (2022). Ohj. Charlotte Wells. Elokuvateattereissa.
Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella 