Apua, meillä on aineisto!

Kirjallisuudentutkijat empirian äärellä

Olli Löytyn puheenvuoro Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen 40-vuotisjuhlaseminaarissa Jyväskylän yliopistossa 3.11.2023

Olen takinkääntäjä. Siitä on olemassa raskauttava todistusaineisto, vieläpä tieteelliseen julkaisuun präntättynä. Kirjoitin Kulttuurintutkimukseen vuonna 2007 yhdessä Tuija Saresman ja Sanna Rojolan kanssa pääkirjoituksen otsikolla ”Aineistofetisismi”. Kritisoimme siinä kulttuurintutkimusta siitä, että se on päästänyt yhteiskuntatieteet tunkeutumaan humanististen tieteiden kentälle.

”Aineistopuhe on levinnyt yhteiskuntatieteistä humanistisiin tieteisiin. Yhtenä syypäänä voidaan pitää kulttuurintutkimusta, jonka kautta on salakuljetettu monia tutkimuksenteon luonnollistumia tutkimusaloilta toisille. Tämä ehkä selittää sen, miksi yhteiskuntatieteelliset tutkimusoppaat eivät välttämättä tunnu soveltuvan humanistien tarpeisiin. Humanistin voi olla omassa tutkimuksessaan vaikea seurata mallia, jossa ensin on jokin rajattu ”aineisto” jonka päälle sitten asetetaan ”teoria” ja lopputulemana on jotakin, jota kutsutaan tulokseksi.”

Tunnistan yhä kirjoituksessamme esitetyn ongelman, mutta en siitä välittyvää affektia, sillä tekstin suhde paradigmakiistoihin oli kaikkea muuta kuin neutraalin ammatillinen. Nyt yritän ajatella niin, että kiihkeä suhtautuminen oman ammattialan perusteisiin on aina osoitus sitoutumisesta ja jos ei kyvystä niin ainakin halusta reflektoida omaa työtään.

”Aineistofetisismi” oli siitäkin poikkeuksellinen tieteellisen journaalin pääkirjoitus, että se aiheutti keskustelua. Tai ainakin minulle kävi muutama yhteiskuntatieteilijä siitä erikseen kettuilemassa.

Takinkääntäjä olen sikäli, että nyt minusta on tullu aineistohullu.

”Aineistofetisismin” julkaisemisen aikoihin jaoin työhuoneen erään sosiologin kanssa. Työskentelimme samassa hankkeessa ja kirjoitimme samoihin julkaisuihin, mutta tutkimustapamme erosivat toisistaan kuin yö ja päivä.

Minä aloitin tutkimukseni nimeämällä word-dokumentin, johon aloin yksin tein hahmotella artikkeliani. Pöydällä edessäni oli tutkimani teoksen lisäksi aihepiiriä käsittelevää tutkimuskirjallisuutta sekä kirja- että kopiomuodossa; elettiin aikaa ennen open accessia. Tutkiminen työprosessina tarkoitti minun kohdallani sitä, että lueskelin ja alleviivailin tutkimaani teosta, selailin teoria- ja tutkimuslähteitä, tutustuin parhaan kykyni mukaan aikalaiskontekstiin ja yritin kirjoittaa lukemisen perusteella syntyneitä ajatuksiani tietokoneelle.

Koska minua ei ole siunattu kyvyllä suunnitella kokonaisuuksia etukäteen, kirjoitin kaiken moneen kertaan; deletoin rönsyjä, aloitin uudestaan, siirtelin kappaleita, rakensin siltoja. Lopputulos pysyi pystyssä mutta ei hurmaa ainakaan sopusuhtaisuudellaan, saati kekseliäisyydellään. Sitä tehdessäni opin kyllä jotain kirjallisuudentutkimuksen harjoittamisesta mutta en ole varma, opinko mitään tutkimastani asiasta.

Paperikasat hänen pöydällään kasvoivat, kun hän kartutti aineistoaan kuin orava talvivarastoa.

Tätä jokseenkin ahdistavaa tutkimusaktia suorittaessani kyselin ärsyttävän hyväntuuliselta huonetoveriltani, missä vaiheessa hän aikoo aloittaa oman osuutensa kirjoittamisen. Hänen aikansa nimittäin näytti kuluvan kaikenlaisen tutkimusmateriaalin hankkimisessa, järjestämisessä ja lukemisessa. Paperikasat hänen pöydällään kasvoivat, kun hän kartutti aineistoaan kuin orava talvivarastoa. Arkistoissa hän käytti ahkerasti tuohon aikaan uutta keksintöä nimeltään digitaalinen kamera. Ja sitten kun yhteinen deadlinemme vihdoin koitti, hän kirjoitti osuutensa julkaisuumme kohtalaisen nopeasti, sillä suurin ajatustyö oli jo tehty, ja nyt hänen täytyi enää lähinnä kirjata havainnot ja argumentit perusteluineen. Toisin sanoen vaikutti siltä, että hänen tutkimustyönsä jakautui kahteen erilliseen osaan: toisaalta aineiston keräämiseen ja käsittelemiseen, toisaalta sitä koskevan tekstin laatimiseen.

Ajatus aineistoaan tonkivasta onnellisesta yhteiskuntatieteilijästä jäi vaivaamaan minua – siis vastakohtana tekstien sisään käpertyneelle kirjallisuudentutkijalle. Kun Lahtisen Toni muutama vuosi sitten esitti minulle ideansa empiirisen ekokritiikin tekemisestä, huomasin tilaisuuteni tulleen. Nyt minäkin voisin hankkia tutkittavakseni empiirisen aineiston. Ja koska ideana oli mennä ihka elävien lukijoiden pariin tekemään kenttätutkimusta – sana jolla oli korvissani jopa romanttinen kaiku – pääsisimme ulos työhuoneistamme tai minun tapauksessani ylös olohuoneen sohvalta ja hengittämään raikasta ilmaa.

Ajatus aineistoaan tonkivasta onnellisesta yhteiskuntatieteilijästä jäi vaivaamaan minua.

Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa ”Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella” ei ole tyydytty analysoimaan tekstissä rakentuvia lukijapositioita ja toimimaan tutkijoina itse eräänlaisina protolukijoina, vaan mentiin kysymään ihka eläviltä ja eläväisiltä lukiolaisilta heidän tuntemuksistaan Emmi Itärannan Teemestarin kirjan äärellä. Lukiolaisilla teettämämme esseet, kyselyt ja ryhmähaastattelut tuottivat laajan aineiston, jonka avulla saimme monenlaista tietoa siitä, millaisia ajatuksia ja affekteja ympäristökatastrofia käsittelevä romaani saa lukijoissa aikaan.

Valmiita malleja hankkeessamme harjoitetulle tutkimukselle ei kirjallisuudentutkimuksen perinteessä juuri ole. Inspiroivia lähtökohtia ja suuntaviivoja meille on tarjonnut niin kutsuttu empiirinen ekoritiikki, joka sekin on varsin nuori tutkimussuuntaus. Sen piirissä on tutkittu muun muassa juuri ilmastofiktion lukemisen vaikutuksia lukijoiden asenteisiin ja käytökseen. Taustalla on perustavanlaatuisen kulttuurisen selviön kyseenalaistaminen: tekeekö kirjallisuuden lukeminen meistä todellakin parempia ihmisiä?

Yhteiskuntatieteissä käytettyjen, määrällistä ja laadullista analyysia yhdistävien survey- ja haastattelututkimusten menetelmien soveltaminen on merkinnyt meille uuden opettelua niin tutkimuksen käytännöissä kuin tutkimuksellisessa ajattelussakin. Käytännöistä, kuten tutkimuslupien pyytämisestä, kyselykaavakkeiden kysymysten muotoilemisesta sekä aineiston keräämisestä ja hallinnasta, olemme selvinneet mitenkuten muita matkimalla ja neuvoja kysymällä. Uskoisin myös, että kasvokkain tapahtuneista haastatteluista selvisimme ilman sen suurempia tutkijoille tai tutkittaville aiheutuneita vammoja.

Sitä vastoin aineiston tulkinta on merkinnyt astetta perustavampien kysymysten esittämistä. Milloin aineistoa on kerätty tarpeeksi? Millaisiin kysymyksiin juuri tämän aineiston avulla voidaan vastata? Kuinka yleistettäviä tulokset ovat? Montako signaalia tarvitaan trendiin?

Mitä ihmettä minun pitäisi kaiken tämän paperimäärän kanssa oikein tehdä?

Ja jos ihan rehellinen olen, niin hankkimamme aineisto – satakunta lukiolaisen kirjoittamaa esseetä ja vastattua kyselykaavaketta sekä yli sadan lukiolaisen kanssa käymiemme ryhmähaastattelujen nauhoitukset ja litteroinnit – muodostaa käytännössä niin suuren läjän tekstiä, että tunnen itseni jokseenkin avuttomaksi sen keskellä. Olen tulostanut tekstit ja ne ovat pikku hiljaa levinneet työpisteeni ympäristöön pöydille, sohvalle ja lattialle. Mitä ihmettä minun pitäisi kaiken tämän paperimäärän kanssa oikein tehdä? Mistä aloitan, miten havaintoni merkitsen, miten pysyn kärryillä merkinnöissäni?

Epäilen kuitenkin, että pohdintojeni takana piilee syvällisempi ongelma kuin kyvyttömyyteni systemaattisuuteen aineiston käsittelemisessä. Tarkoitan jotain sellaista, jota voisi kutsua vaikkapa oman tutkimustoiminnan perusteiden kyseenalaistamiseksi. Millaista tietoa olen tähän maailmaan tuottanut ja tuottamassa? Olenko aiemmin kenties toiminut väärin? Laajassa empiirisessä aineistossa on nimittäin se aivan erinomainen ominaisuus, että tutkija ei voi tietää, mitä kaikkea hän sieltä löytää. Hän voi siis tutkimusta tehdessään – sanalla sanoen – yllättyä. Aineistosta paljastuukin jotain aivan muuta kuin hän odotti.

Tämä empiirisen aineiston tuottama yllätysmomentti puolestaan tekee näkyväksi sen, että on myös sellaista tutkimusta, jossa vastaavaa efektiä ei synny. Ja sellaisen tutkimuksen harjoittamiseen olen ainakin minä syyllistynyt tällä yhteisellä kentällämme nimeltään kulttuurintutkimus.

Oletteko koskaan tutkimusta tehdessänne varsinaisesti yllättyneet sen tuloksista?

Ja nyt kysynkin teiltä, arvon kuulijat, kollektiivisen itseruoskinnan nimissä, oletteko koskaan tutkimusta tehdessänne varsinaisesti yllättyneet sen tuloksista. Vai onko tilanne ollut se, että tutkimusasetelmaa ja -kysymyksiä sommitellessanne teillä on jo alun perin ollut jonkinmoinen, ehkä vahvakin käsitys siitä, millaisia tuloksia tutkimus tuottaa. Minun ainakin on tunnustettava, että hypoteesini eivät ole kovinkaan usein horjuneet.

Lukiolaisten parissa tekemämme tutkimus on sitä vastoin tuottanut useammankin yllätyksen eli siinä mielessä olemme oppineet jotain uutta. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa se, että meitä kiinnostivat lukemisen herättämät tuntemukset ja niistä saimmekin tietoa, mutta meidät pääsi yllättämään se, mihin nuo tuntemukset kohdistuivat. Sen sijaan että olisimme saaneet runsaasti tietoa siitä, millaisia ajatuksia ja tunteita romaanin kuvaama ympäristödystopia lukiolaisissa herättää, saimmekin huomata, että voimakkaimmat affektit kohdistuivat aivan muuhun kuin kirjan sisältöön, nimittäin lukemiseen itseensä. Aika moni lukiolainen kertoi ryhmähaastatteluista, että kokonaisen romaanin lukeminen ei ollut heistä yhtään kivaa.

Aineisto perkele ei totellut tutkimuskysymyksiämme!

Toisin sanoen lukiolaiset todistivat ilmiöstä, jollaiseen en ole aiemmin törmännyt tutkijan urallani: aineisto perkele ei totellut tutkimuskysymyksiämme! Aineiston kurittomuus on kaiken kaikkiaan silmiä avaava kokemus. Se saattaa jopa aiheuttaa tarpeen tarkistaa tutkimuskysymysten kohdallisuus kesken tutkimusprosessin.

Voi aivan hyvin olla ja varmaan onkin, että edellä kuvaamani kaltaisista, erilaisia aineistoja koskevista eroista puhutaan jo akateemisten opintojen alussa järjestetyillä ”Johdatus tieteelliseen ajatteluun” -kursseilla, mutta ehkä nämä asiat konkretisoituvat omaksuttavaan muotoon vasta kun niihin törmää käytännössä.

Olen kertonut empiirisen aineiston hankkeessamme synnyttämistä oivalluksista aivan samasta syystä kuin miksi muistaakseni julkaisimme Tuijan ja Sannan kanssa ”Aineistofetisismi”-kirjoituksen. Kyse on kriittisestä itsereflektiosta, jonka pitäisi olla tehdasasetuksena kaikenlaisessa kulttuurintutkimuksessa. Meidän on kysyttävä itseltämme jatkuvasti, millaista uutta tietoa tutkimuksemme tuottaa, rakentaa ja välittää – ja millaisia stereotyyppisiä käsityksiä, uskomuksia ja väärää tietoa se onnistuu purkamaan.

Kulttuurintutkimus ei saa olla vain reaktiivista kuvailua, jo tiedetyn toistoa ja vanhojen ideoiden kierrätystä. Emme kai halua, että kulttuuria koskeva tietämyksemme muuttuu markkinoilla hyödynnettäväksi valuutaksi.