Inka Kostamoinen
Kertomuksilla on professori Matthew Schneider-Mayersonin mukaan mahdollisuus herättää sekä empatiaa ja pelkoa, ja toisinaan ne saavat ihmiset harkitsemaan ideoita ja arvoja, jotka ovat aiemmin tuntuneet kyseenalaisilta. Schneider-Mayerson pureutui keynote-luennossaan (13.6.2023, Helsingin yliopisto, ENSCAN, luento on katsottavissa Youtubessa) empiirisen ekokritiikin merkitykseen ja sen hyödyntämiseen kirjallisuuden tunnevaikutusten tutkimisessa. Esimerkkinä hän käytti kyselytutkimustaan Paolo Bacigalupin teoksesta The Water Knife (2015). Teoksen vaikuttavuus liittyy Schneider-Mayersonin mukaan samaistumiseen ja sen vaikutukseen henkilöhahmoihin suhtautumisessa.
Schneider-Mayerson viittasi Alexa Weik von Mossnerin (2017) tekemiin tulkintoihin samaisesta teoksesta. Yhdistäessään lukijat ympäristöllisen epäoikeudenmukaisuuden uhrien kanssa tarinat voivat tehdä lukijansa tietoiseksi kärsimyksestä. Samalla lukija havahtuu siihen, kuinka moraalitonta ja epäoikeudenmukaista tällaisen kärsimyksen aiheuttaminen on.
Schneider-Mayerson korosti lukijan omien lähtökohtien vaikutusta samaistumiseen ja sen kautta myös empatian syntymiseen. Samaistumiseen vaikuttavat sosioekonomiset lähtökohdat, kuten ikä, sukupuoli, kansalaisuus ja etnisyys. Moni lukija samaistuu kertojaan, jonka kanssa jakaa jonkin piirteen. Toisaalta Bacigalupi houkuttelee teoksessaan lukijaa samaistumaan esimerkiksi Angelin hahmoon korostamalla tämän piirteitä, joihin monen on helppo samaistua ilman kansalaisuuden tai lähtökohtien vaikutusta. Tämän tausta paljastuukin vasta tarinan loppupuolella. Hahmoon kiinnyttyään lukijan on helpompi samaistua tämän valintoihin ja oikeuttaa tämän tekoja, vaikkei muuten löytäisikään samaistumispintaa tämän kanssa aiemmin mainittujen piirteiden kuten kansalaisuuden tai iän kautta.
Mukaansatempaava kuvaus epätoivoisista ilmastopakolaisista saattaa kääntyä itseään vastaan.
Luentonsa lopulla Schneider-Mayerson paljasti tutkimuksen yllättävimmät havainnot, jotka tekevät kivuliaan selväksi kirjailijan kerrontavalintojen vaikutuksen ja toisaalta tekijän vastuun näitä valintoja tehdessään. Ilmastokatastrofin miljööksi Bacigalupi on valinnut luhistuneen yhteiskunnan, josta lukijat voivat tunnistaa itsensä ja mahdolliset tulevaisuuskuvat. Mukaansatempaava kuvaus epätoivoisista ilmastopakolaisista saattaa kyselytutkimuksen mukaan kuitenkin kääntyä itseään vastaan – ainakin jos tavoitteena on saada lukija tuntemaan empatiaa ja kääntymään ympäristöpolitiikan puoleen, joka suojelisi kuvattuun tilanteeseen mahdollisesti joutuvia ihmisiä. Tarina pakolaisista, jotka vähien vaihtoehtojensa sanelemana toimivat joskus itsekkäästi ja jopa väkivaltaisesti, sai nimittäin jotkut kyselyyn vastanneet tuntemaan empatian sijaan pelkoa.
Schneider-Mayerson lopettikin luentonsa toteamalla, ettei valittu kerrontakeino aina johda kirjailijan tarkoittamaan lopputulemaan. Kerronnallisia ratkaisuja onkin harkittava tarkkaan, sillä ilmastokaaoksella (climate chaos) on tapana limittyä ääriliikkeiden kanssa, joita pelko ja epävarmuus ruokkivat.
Ilmastopakolaisuutta on aiheena suosittu myös nuortenkirjallisuudessa. Kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa Annika Lutherin De hemlösas stad (2011) käsittelee ensimmäisenä ilmastopakolaisuutta laajana osana teoksen ekokatastrofin jälkeistä aikaa. Sen kuvaus pakolaisista poikkeaa The Water Knifen kuvastosta täysin: Lutherin teoksessa kotiseuduiltaan Suomeen paennut perhe ottaa suomalaistytön hoiviinsa, kun tämä saapuu ilmastopakolaisten asuttamaan vesikaupunkiin Halsingihiin, entiseen Helsinkiin. Nuortenkirjan oletetulle yleisölle tarjotaan paitsi samaistuttava päähenkilö myös kertomus epäonnisessa asemassa olevista ihmisistä, jotka toimivat silti pyyteettömästi toisen hyväksi ja löytävät kielimuurin ja kulttuurirajan yli ulottuvan yhteyden. Roolit on käännetty ylösalaisin, kun päähenkilö Liljasta tulee karkumatkallaan pakolainen.
Ilmastopakolaisuutta kuvaavat dystopiat tarjoavat lukijalle mahdollisuuden tarkastella maailmaa, jossa vaihtoehdot ovat vähissä.
Tutkimus kirjallisuuden kyvystä herättää empatiaa on erityisen tärkeää nyt, kun ilmastokatastrofin seuraukset alkavat vähitellen konkretisoitua paitsi luontokadon myös humanitaaristen kriisien kautta. Ilmastopakolaisuutta kärjistyneimmässäkin muodossa kuvaavat dystopiat tarjoavat lukijalle mahdollisuuden tarkastella maailmaa, jossa vaihtoehdot ovat vähissä ja jossa puhtaan veden kaltaiset mukavuudet eivät ole enää selviöitä. Kuviteltujen tulevaisuuksien ja ihmiskohtaloiden sekä nykyisten kehityssuuntien välinen lanka lyhenee jatkuvasti samalla kun polarisoituminen kärjistyy kärjistymistään. Kyynistymiseltä voi kuitenkin suojautua samaistumalla kirjallisuudessa kuvattuihin itsestään kaukana oleviin ihmisiin ja tuntemalla empatiaa oman ympäristön ulkopuolella olevia ryhmiä kohtaan.
Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella 